KÄYTÄN JULKISIA

”Katsotaan mihin juoni kuljettaa ja kiskot vievät.”

 

Kuten on näissä blogiteksteissä jokusen kerran tullut mainittua, luen parhaillani Kalle Päätalon Iijoki-sarjaa, jos kohta paljon muutakin sen rinnalla. Olen edennyt osaan 22/26. Epätietoisuuden talvi (Gummerus 1992) on samanlainen jykevä tiili kuin sarjan muutkin osat.

Iijoki-sarjassa lukijalle avautuu laaja näkymä menneen ajan Suomeen. Osassa 22 ollaan syksyssä 1951. Pahin sodan synnyttämä elämisen vaikeus alkaa olla takana, melkein kaikkea muuta suuhun pantavaa paitsi kahvia saa jo kaupasta ilman korttia ja kahviakin saa hintavana ”verokahvina” korttiannosten päälle, jos lompakko kestää ja paalua piisaa.

Junat kulkevat, tai

1950-luvun alussa autot kulkevat taas bensiinillä ja pilkkeitten lisääminen hökäpönttöön on jäänyt taakse, samoin ylämäissä työntämään joutuminen. Myös renkaita saadaan kulkupeleihin, eikä pelkona ole loppuun poljettujen kumien jatkuva rikkoutuminen tien päällä. Mutta eletään myös aikaa, jolloin ihmisillä ei vielä juurikaan ole omia autoja. Kun matkaan lähdetään, pitää käyttää junaa tai linja-autoa. Matkat kestävät, matkustajia on monta kertaa enemmän kuin istuinpaikkoja. Kirjojen Kalle Päätalo saattaa ajaa polkupyörällä sata kilometriä päivässä kunnan rakennusmestarin työajoja: lapsena kunnan elättinä kituuttaneen miehen ajatus ei kestä mittariauton ottamista alleen, vaikka kunta sen kyllä kustantaisi.

"Meidän kylällä ei oikein ole joukkoliikennettä, koska ei ole joukkoja. Tai paikallinen joukkoliikenne ylävesillä tarkoittaa sitä, että Vilppulan asema-aukio on varsinkin perjantai-iltaisin täynnä autoja, joihin kuhunkin poimitaan yksi junalla saapuva matkustaja."

Kun polttoaineen hinta nousi nykyisiin lukemiinsa, minimoin oman auton käyttämisen. Asialla on tietysti ekologinen puolensa, mutta myös taloudellinen: jos tekee Pirkanmaan ylävesiltä reissun Tampereelle ja takaisin, hinnaksi tulee helposti 30 euroa. Käytän nykyään VR:n vuosilippua, joka ei maksa yhtään enempää, vaikka matkustaisin kuinka paljon - ei kyllä vähempääkään, jos en matkusta. Mutta euro on kelpo konsultti, joka auttaa kestämään välillä reistailevat junat ja muut mukavuusalueelta poistumiset.

 Joudun kyllä aamulla ajamaan itse Mäntästä Vilppulan asemalle ja illansuussa takaisin. Meidän kylällä ei oikein ole joukkoliikennettä, koska ei ole joukkoja. Tai paikallinen joukkoliikenne ylävesillä tarkoittaa sitä, että Vilppulan asema-aukio on varsinkin perjantai-iltaisin täynnä autoja, joihin kuhunkin poimitaan yksi junalla saapuva matkustaja.

Päätalon kirjoissa ihmiset matkustavat, rähjääntyvät välillä reissuissaan, mutta pääsevät perille. Luotan, että jos he, niin myös minä nyt 70 vuotta myöhemmin.

"Matkustan vuodessa useiden vuorokausien ajan kiskobussilla edestakaisin Haapamäen rataa. Siinä ajassa ehdin lukea aika paljon. Itse valitsemiani kirjoja. Junakulkurin etuoikeus."

Keskustelimme tänään aamulla somessa suomalaisten oppimistulosten trendeistä, siinä sivussa lukemisesta ja kirjallisuuden janosta. Kommentoin keskustelua, että onneksi on syntynyt aikaan ja ympäristöön koulu mukaan lukien, joka on opettanut lukemaan ja janoamaan kirjallisuutta. Mietin esim. työmatkojani junassa: jos pitäisi selata puhelinta tai katsella videoita. Tänäkin aamuna ryöstin sujuvasti Metrlopolitan-museoa New Yorkissa ja oli kovasti mukavaa. Matkustan vuodessa useiden vuorokausien ajan kiskobussilla edestakaisin Haapamäen rataa. Siinä ajassa ehdin lukea aika paljon. Itse valitsemiani kirjoja. Junakulkurin etuoikeus.

Kun nousen junaan kotimatkalle, ryöstöhomma jatkuu. En oikein osaa päättää, olenko rosvojen vai pollareitten puolella. Katsotaan mihin juoni kuljettaa ja kiskot vievät.