Paarlahden leveydeltä

  LUOVUUDEN PEIPOHJASSA ”Leikkaan nurmikkoja, teen klapeja, luen kirjoja ja katson jopa televisiota.”   Yksi elämän kehitystehtävä on kuulemma oppia tuntemaan itsensä. En kuvittele pääseväni täydelliseen lopputulokseen tämän maallisen vaellukseni aikana, enkä laske tuonpuoleisen varaan mitään. Mutta jotain olen oppinut: kesällä minun ei kannata yrittää vakavasti kirjoittaa. Jo tämän blogin na(l)kuttaminen tähän koneelle on kynnyksen takana.   ”Kesä, kaiken luovuuden peipohja. Runot valoisista öistä on kirjoitettava talvella. Syvän kesän viikkoina kynä hikoilee ja sen jälki suttaa niin kuin verenvuoto aivot. Silloin tehdään heinätöitä.”   Siinä se. Katkelma on BoD:n alustalla julkaistusta kirjastani Ennen kesää kadotus (ei-noir), sen tekeytyessä elettiin vuotta 2019. Kokemus on pysynytvoimassa. Pyydän anteeksi peipohjalaisilta: seutukunnassa ei varmasti ole mitään epäluovaa – tai mistä minä tiedän, vaikka olisikin -,sen nimi vain on pesiytynyt   lähiyhteisöni kiel

”MIHKÄ SE ON MENNY?”   ”Sixty years gone in the blink of an eye. How the hell did it happen? When I look back at how it played out, it´s almost inconceivable.” Olen ollut viimeiset 19 vuotta sairaalapappina yliopistosairaalassa. Olen käynyt työni puolesta tuhansia keskusteluja potilaiden, heidän omaistensa, laitoksen henkilökunnan ja ties keiden kohdalle sattuneiden ihmisten kanssa. Joskus on puhuttu jalkapallosta tai sähkön hinnasta, aika monta kertaa elämästä, sen arvosta ja rajallisuudesta. Ajan riennosta. Sitaatti voisi olla keskustelusta työuransa metallipajassa tehneen rasvanahkaduunarin kanssa tai sanoja voisi olla eläkkeellä oleva peruskoulunopettaja tai bussikuski. Kenties lääkäri, joka sairaalan kahvihuoneessa hymähtää, että justiinhan tässä valmistuttiin ja osa kurssikavereista on jo eläkkeellä. Voisi kysymys olla myös omasta sisäisestä dialogistani kesäisenä alkuyönä unen antaessa odottaa itseään . ”Seuraavaksi kuusikymppiä, ei helvetti ”, toteaa puhuja yhdessä runos