”MIHKÄ SE ON MENNY?”

 ”Sixty years gone in the blink of an eye. How the hell did it happen? When I look back at how it played out, it´s almost inconceivable.”

Olen ollut viimeiset 19 vuotta sairaalapappina yliopistosairaalassa. Olen käynyt työni puolesta tuhansia keskusteluja potilaiden, heidän omaistensa, laitoksen henkilökunnan ja ties keiden kohdalle sattuneiden ihmisten kanssa. Joskus on puhuttu jalkapallosta tai sähkön hinnasta, aika monta kertaa elämästä, sen arvosta ja rajallisuudesta. Ajan riennosta. Sitaatti voisi olla keskustelusta työuransa metallipajassa tehneen rasvanahkaduunarin kanssa tai sanoja voisi olla eläkkeellä oleva peruskoulunopettaja tai bussikuski. Kenties lääkäri, joka sairaalan kahvihuoneessa hymähtää, että justiinhan tässä valmistuttiin ja osa kurssikavereista on jo eläkkeellä. Voisi kysymys olla myös omasta sisäisestä dialogistani kesäisenä alkuyönä unen antaessa odottaa itseään. ”Seuraavaksi kuusikymppiä, ei helvetti”, toteaa puhuja yhdessä runossani vuonna 2020 ilmestyneessä kirjassani Jäminkipohjan maksiimi (BoD 2020). Kysymys ei ole siinä lopulta Ruoveden Kekkoskyläntien nopeusrajoituksista. Se on itselläni seuraavaksi, jollei tuoni pikaisesti korjaa: kuusikymppiä. Ihan alusta en matkaa muista.

 

 

Tätä me jaamme. Alun lainaus on Black Sabbath -basisti Terence "Geezer" Butlerin omaelämäkerrasta Into the Void: From Birth To Black Sabbath – And Beyond (Harper Collins Publishers 2023). Tekijä katselee kirjan ensilehdillä valokuvaa, jossa hän soittaa ensimmäistä julkista keikkaansa vuonna 1965 ja esittää itselleen ja lukijalle kysymyksen: miten se tapahtui, minne eletyt vuodet humpsahtivat? Rockstaran tekstiä, mutta äänessä on lopulta jokaihminen. Jokaisella ihmisellä on oma elämänsä ja sen omintakeinen kulku, mutta on myös asioita, jotka tuntuvat olevan meille kaikille yhteisiä. Veikkaan, että  itse kukin kysyy lopulta elämänsä polveilusta: mihkä se on menny?

H429 Tampereelta kello 22.07 Jyväskylään kolkuttaa Haapamäen rataa pohjoiseen. Juna halkoo vihreää. Sukkula syöksyy Venukseen. Alkukesän ilta on hidas tummumaan. Istun ikkunapaikalla kiskobussinpätkän eturivissä ja ratkon rikosta 1920-luvun Helsingissä. Kanssamatkustaja on tulossa Turkista. Vaunun tunnelma palauttaa mieleen vuoden takaisen kesän, jolloin kuljin lomani aikana useita kertoja tällä samalla myöhäisvuorolla. Päivän viimeisellä Vilppulaan. Niistä matkoista on vuosi. Kiskon imu vie ainoastaan eteenpäin.

”Ehkä tuo kysymys seuraa minua tänäänkin.”

Juna suhahtaa Vilppulankosken yli, äänimaisema muuttuu sillalla. Laskettelemme kohti Vilppulan asemaa. Pukinlampi näkyy styyrpuurissa, valaistu suihkulähde on paikoillaan. Muistan, miten tyttäreni vuonna 1992 peräänkuulutti sen kohtaloa, kun se oli viety kesän mentyä jonnekin, missä sitä säilytetään hyisen ajan yli. Koko matkan Vilppulasta Mänttään hän jaksoi auton takapenkiltä tivata: ”Mihkä se on menny?” Hänen vanhempansa eivät osanneet antaa vastausta, joka olisi ollut tyhjentävä. Siitä on nyt 31 vuotta. Nousen kohta junasta, otan Kuutolan edessä parkissa olevan autoni ja ajelen Mänttään. Ehkä tuo kysymys seuraa minua tänäänkin. ”How the hell did it happen?”