Paarlahden leveydeltä

KEVÄÄLLÄ 1987                    OMENAPUUT KUKKIVAT SKÅNESSA   Arkistosta ajelehtinut muistokirjoitus yhden ajanjakson viimeiseltä keväältä   Keväällä 1987 tein junamatkan Ruotsin, Tanskan, Saksan ja Ranskan kautta Irlantiin ja takaisin. Ranskan ja Irlannin väliä en kulkenut junalla kumpaankaan suuntaan. Kävin käänmtymässä Belfastissa ja kirjoitin siitä nuoren miehen innokkuudella Helsingin yliopiston valtiotieteitten opiskelijoliden lehteen. Jostain tuo teksti löytyi nyt kevääseen 2024. Aikaan, jolloin omenapuut kukkivat. Lokakuussa 1987  yksi ajanjakso elämässäni päättyi.  Valmistuin ensimmäisen kerran yliopistosta ja lähdin kirkon töihin.  Niissä olen harmaantunut nyt kohta 37 vuotta. Toisen kerran valmistuin yliopistosta keväällä 1993, mutta se on jo toinen juttu se. Kirjoitukseni syksyltä 1987 on tässä sen isommitta korjauksitta.   AJAN HENKI ULSTERISSA   Tuntuu siltä, että säännöllisin väliajoin johonkin kaupunkiin pääseminen muodostuu minulle päähänpinttymäksi, joka vaatii itsen

  LIVAHTAVA ARMAS AIKA Ja suvi suloinen   Suvivirsi herättää ihmisissä muistoja ja nostaa pintaan tunteita. Tämän panin merkille laulaessani eilispäivänä kahden työtoverini kanssa Suvivirttä sairaalassa niin kuin meillä on keväisin ollut tapana. Itse liityin muistelijoiden joukkoon, jotakin tunteitakin ehkä tunsin. ”Ei tarvinnut jakaa todistuksia laulun päälle, mutta lukuvuosi voitiin katsoa päättyneeksi.” Lauloimme Suvivirren, kun saatoimme sukulaisporukalla isoäitiäni hautaan Ruoveden kirkkomaalla elokuussa 1995. Se tuntui luontevalta, olihan mummuni tehnyt elämäntyönsä kansakoulunopettajia. Ei tarvinnut jakaa todistuksia laulun päälle, mutta lukuvuosi voitiin katsoa päättyneeksi. ”Suvivirteen isä liittyi mukaan. Sen verran syvällä sen jäljet hänessä olivat.” Suvivirttä lauloin isäni kanssa kesällä 2020 kangasalalaisen hoivakodin pihalla. Elettiin tuimaa korona-aikaa ja omaistaan oli mahdollista tavata puolen tunnin verran ulkona maskia käyttäen. Tuossa vaiheessa laulamin