LIVAHTAVA ARMAS AIKA

Ja suvi suloinen

 

Suvivirsi herättää ihmisissä muistoja ja nostaa pintaan tunteita. Tämän panin merkille laulaessani eilispäivänä kahden työtoverini kanssa Suvivirttä sairaalassa niin kuin meillä on keväisin ollut tapana. Itse liityin muistelijoiden joukkoon, jotakin tunteitakin ehkä tunsin.

”Ei tarvinnut jakaa todistuksia laulun päälle, mutta lukuvuosi voitiin katsoa päättyneeksi.”

Lauloimme Suvivirren, kun saatoimme sukulaisporukalla isoäitiäni hautaan Ruoveden kirkkomaalla elokuussa 1995. Se tuntui luontevalta, olihan mummuni tehnyt elämäntyönsä kansakoulunopettajia. Ei tarvinnut jakaa todistuksia laulun päälle, mutta lukuvuosi voitiin katsoa päättyneeksi.

”Suvivirteen isä liittyi mukaan. Sen verran syvällä sen jäljet hänessä olivat.”

Suvivirttä lauloin isäni kanssa kesällä 2020 kangasalalaisen hoivakodin pihalla. Elettiin tuimaa korona-aikaa ja omaistaan oli mahdollista tavata puolen tunnin verran ulkona maskia käyttäen. Tuossa vaiheessa laulaminen oli oikeastaan ainoa tapa, millä saatoin kommunikoida isäni kanssa, muistisairaus oli purkanut muut keinot. Lauloin tuolla käynnilläni puolen tusinaa laulua – enempää en tuolloin vielä maski kasvoilla laulamiseen tottumattomana olisi oikein jaksanutkaan, sittemmin hommaan tottui. Suvivirteen isä liittyi mukaan. Sen verran syvällä sen jäljet hänessä olivat.

”Lauloimme Suvivirren. Kuinka ollakaan laulaessamme siihen saakka taivaan verhonneet pilvet väistyivät ja aurinko murtautui esiin. Sattumaa, tietysti.”

Joskus 35 vuotta sitten kastoin vauvan, jonka nimeksi vanhemmat olivat antaneet Suvi. Lauloimme Suvivirren. Kuinka ollakaan laulaessamme siihen saakka taivaan verhonneet pilvet väistyivät ja aurinko murtautui esiin. Sattumaa, tietysti. Kastetun vanhemmalta sisarelta oli myöhemmin tiedusteltu, mikä lapsen nimeksi oli tullut. Jokin kesä se oli, hän oli muistellut. Kesä silloin oli. Muistoja jäi.

”Armas aika on liikkeiltään liukas. On taas Suvivirren aika.”

Suvivirressä mainitaan armas aika. Eilisissä puheenpätkissämme viittasimme kollegamme kanssa siihen, että tässä kohdin vuotta voimme onnitella itseämme, että talvesta on selvitty. Onhan niin, että oli sitten kasvi, ihminen tai jotain siltä väliltä, talvi kesti ja koetteli. Nyt kesän aika tuntuu armaalta.

”On kyse sadasta vuodesta tai yhdestä viikosta,  aika livahtaa. Kuluu ja kuluttaa, kunnes.”

Armas aika on liikkeiltään liukas. On taas Suvivirren aika. Lauloimme kollegani Heimo Suonsivun kanssa Suvivirttä samassa tilanteessa ensimmäisen kerran keväällä 1971, jolloin olimme päättämässä kansakoulun ensimmäistä luokkaa tamperelaisessa Koiviston koulussa. Hymähdimme, että emme ole kovin kauas päässeet: keväällä 2024 laulamme Suvivirttä Hatanpään puistosairaalassa, joka on muutaman kilometrin päässä lapsuutemme ahjosta.

Mutta suvivirsiaika on taas käsissä, vaikka oli juuri. Luulen, että yksi ihmisiä yhdistävä kokemus on se, että ajalla on taipumuksena livahtaa. On kyse sadasta vuodesta tai yhdestä viikosta,  aika livahtaa. Kuluu ja kuluttaa, kunnes.

”Suvivirsiaikoja voi olla edessäni paljon, mutta voi olla olemattakin. Rajallinen määrä joka tapauksessa. Lohdullista on se, että niiden ollessa jossain kohdin takana kaikki, en ole itse niitä kaipaamassa.”

Iän karttuessa huomaan tulevani entistä tietoisemmaksi ajan kulumisesta. Suvivirsiaikoja voi olla edessäni paljon, mutta voi olla olemattakin. Rajallinen määrä joka tapauksessa. Lohdullista on se, että niiden ollessa jossain kohdin takana kaikki, en ole itse niitä kaipaamassa. Jos hyvin käy elämän voi silloin summata: jokin kesä se oli.  Joku muu voi olla olleita kaipaamassa, mutta se on hänen problematiikkansa ja muutenkin aivan toisen messun aihe. Nautitaan nyt suvivirsiajasta, laululla tai ilman.

”Jokin kesä se oli.”