KEVÄÄLLÄ 1987
OMENAPUUT KUKKIVAT SKÅNESSA
Arkistosta ajelehtinut muistokirjoitus yhden ajanjakson viimeiseltä keväältä
Keväällä 1987 tein junamatkan Ruotsin, Tanskan, Saksan ja Ranskan kautta Irlantiin ja takaisin. Ranskan ja Irlannin väliä en kulkenut junalla kumpaankaan suuntaan.
Kävin käänmtymässä Belfastissa ja kirjoitin siitä nuoren miehen innokkuudella Helsingin yliopiston valtiotieteitten opiskelijoliden lehteen. Jostain tuo teksti löytyi nyt kevääseen 2024. Aikaan, jolloin omenapuut kukkivat.
Lokakuussa 1987 yksi ajanjakso elämässäni päättyi. Valmistuin ensimmäisen kerran yliopistosta ja lähdin kirkon töihin. Niissä olen harmaantunut nyt kohta 37 vuotta. Toisen kerran valmistuin yliopistosta keväällä 1993, mutta se on jo toinen juttu se. Kirjoitukseni syksyltä 1987 on tässä sen isommitta korjauksitta.
Tuntuu siltä, että säännöllisin väliajoin johonkin kaupunkiin pääseminen muodostuu minulle päähänpinttymäksi, joka vaatii itsensä toteuttamisen. Kysymys ei ole edes siitä, että paikassa olisi jotain erityisen tärkeää nähtävää. Siellä voi olla tai olla olematta. Tämä piirre minussa on ajanut minut miellyttävästä kotimiljööstäni mm. Tangeriin, Berliiniin, Tijuanaan. Ja Belfastiin.
Miksi juuri sinne? Syitä on kaiketi monia. Yksi keskeinen on kai se, että paikannimeen liittyy paljon ”jännittäviä” ahdistusta ja pelkoa kuvastavia mielleyhtymiä. On hauskaa järkyttää vaikkapa sukulaisiaan matkasuunnitelmilla, joiden päämäärä on iskostunut heidän mieliinsä pomminheittäjien ja muiden väkivallanmiesten tyyssijana. Paikkaan liittyy jotain samanlaisia tunnelmia kuin ne, joita koin pienenä ollessani vanhempieni matkatavarana itärajan tuntumassa ja kokiessani Neuvostoliiton ja yleensä vieraan valtakunnan käsitteen perin intressantiksi.
Jokainen järkevä ihminen tajuaa, että elämä Belfastissa ei näyttäydy sellaisena kuin uutisointi sen esittää. Rajan ylitystä tasavallasta monarkiaan ei huomannut muusta kuin asemakylttien muuttuneesta väristä ja siellä täällä maisemassa poseeranneista englantilaismallisista mustista takseista. Turvatarkastusta tai passikontrollia ei rajalla ole. Tosin päästäksesi junaan sinun on läpäistävä turvatarkastus matkustaessasi Dublinista pohjoiseen – riippumatta siitä, haluatko ylittää Ulsterin rajan vai et. Belfast Central on kansainvälisesti mittailtuna pieni, siisti asemapaha. Tullimiehet eivät juuri näytä työskentelevän, vaikka saapuvat matkustajat kulkevat tullin läpi. Seinällä propagandajuliste huutaa pitämään sen poissa Pohjois-Irlannista ja tarkoittaa tietysti vekkulia HIV:tä. Ihmisiä vokotellaan myös käräyttämään huumekuriireja.
Poistun asemalta. Käännyn kuin tottumuksesta oikealle, joka on väärä valinta. Eksyn itä-Belfastin köyhyyteen. Paikallinen kirkko mainostaa henkivakuutustaan viittaamalla synnin palkkaan so. hengenmenoon. Seudulla ei kuitenkaan vaikuta olevan mitään menoa, kadut ovat autioita. Olen antaa vallan uutismaailmankuvalleni ja alkaa odottaa luotien viheltelyä. Kävelen takaisinpäin ja löydän keskustan.
Kaupungin keskustassa on mannermaiseen tyyliin viehko kävelykatu, ei nyt mikään Strøget, mutta kuitenkin. Hare Krisna –naiset käännyttävät minua, mutta olen penseä seireenien kutsuille. Rauhallisessa katukuvassa väkivalta esiintyy symbolisena, kahtena luotiliiveihin pukeutuneena poliisina, näkyvästi aseistautuneina. Kaupungintalon seinällä juliste kertoo, että Belfast sanoo ei – ilmeisesti Single European Actille, joka oli kevään puheenaihe Irlannissa. Talon edustalla pappi seurakuntalaisineen lauleskelee hengellisiä lauluja ja pappi saarnaa välillä. Poliisi tarkkailee tilannetta.
Katselen kelloani, ajattelen häipyä takaisin tasavaltaan vielä samana päivänä. Ei niin, että B elfastissa olisi jotain vikaa: kaupunki on osin jopa kaunis ja kauniiden vuorten ympäröimä. Hätkähdyttävää on eri tasoisten alueiden sijaitseminen vain kävelymatkan päässä toisistaan. Äveriäästä kauppakeskuksesta on vain pieni matka itäisten osien ankeuteen. Kaupunki on paljon pienempi kuin kuvittelisi, mistä lie ennakkokäsitys sitten muodostunutkin.
Palaan takaisin asemalle. Kuljen läpi turvatarkastuksen, odottelen aikani jollain tapaa steriililtä tuntuvassa hallissa. Tavallaan Belfast on vastannut hyvin käsitystäni: en odottanut kummempaa dramatiikkaa. Kuitenkin todellisuus elää todeksi myös kuvaa väkivallan ilmapiiristä: lehti kertoo mielenosoituksista IRA-miehen hautajaisissa, poliisiupseerista, jonka auto yritettiin suistaa rotkoon, hermonsa menettäneestä poliisista, joka ryhtyi ammuskelemaan katolisen kylän pubissa ja sai turpiinsa. Ajattelen, miltä tuntuisi. jos Helsingissä pitäisi asemahalliin päästäkseen läpäistä turvatarkastus, jos mieleen ei saisi juolahtaa ajatusta jättää kassinsa hetkeksi yksikseen lattialle odotussalissa, jos poliisi suojaisi itseään mahdollisilta luodeilta. Jollain tavalla väkivallan näkymättömyys, siihen sekaantuneiden pieni määrä tekevät sen astetta kammottavammaksi, pienet merkit ongelmien olemassaolosta siellä täällä luovat pelkoa ilman kohdetta. Kiinnostaisi nähdä kaupungin mielenterveystilastoja.
Niin palaan tasavaltaan, julistan kotimatkan alkaneeksi. Republikaanit hakevat hekin oman jännityksensä: skandaalinomaisesti väitetään eräällä paikkakunnalla hautaustoimiston syyllistyneen uusia myydään, vanhoja korjataan –periaatteen käyttämiseen. Englannissa 16-vuotias naimisissa oleva pikkulapsen isä raiskaa seitsemänvuotiaan tytön. Skånessa taitavat omenapuut jo kukkia.
(Tutkain 3-4/1987)
Kuvat Teemun matka-albumista keväältä 1987
Kommentit
Lähetä kommentti