TOISAALTA JA TOISAALTA – ELÄMÄÄ BOB DYLANIN NOBELIN JÄLKEEN

”Kuinka hyvin keskiverto suomalainen musiikinkuuntejija tietää, mistä Dylan oikeastaan on laulanut?”

Torstai 13.10.2016 toi tiedon, että Bob Dylanille on myönnetty kirjallisuuden Nobel-palkinto. Kun luin uutisen puhelimeni näytöltä Akava-talossa kokoustauolla, olin hetken sanaton.

Toisaalta ja toisaalta.

Tämä nobel tuskin jättää jälkiinsä tyyntä pintaa. Tietäjiä riittää. Yhtäällä ne, joiden mielestä valinta oli virkistävä ja osui oikeaan - toisaalla ne, joille päätös edustaa lähes tulkoon hävityksen kauhistusta Jerusalemin temppelissä. Jossain massan pyörteessä olen minä vähäisine kulttuuriajatuksineni. Toisaalta ja toisaalta.

En ole mikään hirmuinen Dylan-fani. Hän on ollut omassa musiikkimaailmassani vähän kuin Beatles, johon en ole koskaan innostunut aivan nuppi kaakossa, mutta kuitenkin ollut syvästi tiedoissani yhtyeen musiikin ja tekemisen merkityksellisyydestä. Kahdesta muinaisuuden suurvallasta valitsen – jos on pakko – Rolling Stonesin. Dylanin heimolaisista katseeni taas on aina kääntynyt enemmän Neil Youngiin. Ja nuorena traagisesti kuolleeseen  Phil Ochsiin, joka on turhan huonosti tunnettu sekä meillä että muualla.  Vähitellen levykokoelmaani on kuitenkin kerääntynyt kutakuinkin kattava otos sekä Dylanin että Beatlesin tuotannosta. Jopa Dylanin vuonna 1973 julkaistu Dylan-albumi on vinyylihyllyssäni.

Siis toisaalta ja toisaalta.

 ”Changing Of The Guards soi päässäni musiikkina. Se ei vilise eteeni sanoina.”

Tutustuin Dylanin musiikkiin toden teolla 1970-luvun jälkipuoliskolla, jolloin olin varttunut sen suhteen ymmärtäväiseen ikään. Suosikkini hänen tuotannostaan on laatunsa puolesta yleensä miehen tuotannon kestikastiin asetettu Street Legal (1978). Sen avausraita Changing Of The Guards on edelleen yksi ensimmäisenä Dylanista mieleeni tulevia yksittäisiä kappaleita. Rakastan sen urkusoundia ja aavistuksen negroidia taustalaulua. Kokonaisuus ei ole liikaa sliippailtu ollakseen rokkia. Entä sanat – tuo kirjallisuuspalkinnon kivijalka? Merchants and thieves  hungry for power  - onhan siinä ikiaikainen yhteiskunta-analyysi. Mutta ei ehkä nobelin arvoinen.  

Kuinka hyvin keskiverto suomalainen musiikinkuuntejija tietää, mistä Dylan oikeastaan on laulanut? Jotenkin tulee mieleen tämä kysyä ja pohtia omaa tietotaitoani tässä kohdassa. Changing Of The Guards soi päässäni musiikkina. Se ei vilise eteeni sanoina.

Dylan on kirjoittanut muutaman kirjankin. Työhuoneeni hyllyssä on vuonna 1966 julkaistu Tarantula, tekijänsä ainoa fiktiivinen kirja. ”Seems Like a Black Nite Crash between the shrieking mattress in the kitchen  & Time” – siinä haastetta varttuneemmille filologeille. Dylanin ajatus virtaa ja niin minunkin: alan miettiä, onko öisellä mäjäyksellä ajan ja polsterin välissä jotakin tekemistä Kurt Vonnegutin ajan ja Timbuktun väliin asemoidun todellisuuden kanssa…

Toisaalta siis tähän suuntaan ja toisaalta toiseen. Eikö kuitenkin ole merkittävää, että Dylanin edustama kulttuurin osa nostetaan taiteen parrasvaloihin? Ja turha sitä on kiistää, etteikö Dylan olisi hyvä. Ja että hänen muistelmiensa Chronicles (ensimmäinen ja kai tähän mennessä ainoa) osa on merkittävimpiä muusikkoelämäkertoja, mitä on kirjoitettu. Opiskelin teoksen aikoinaan vahingossa peräkkäin Juice Leskisen muistelmien kanssa. Uskon lukemani perusteella ymmärtäväni, mitä eroa Dylanilla ja Leskisellä on. Ja Dylanin palkitsemisessa on yksi verraton lohtua tuova piirre: nobelistinkin  tuotantoon voi sisältyä kertakaikkista kuraa. Joululaululevykin.  Joukkohaudassa et ole yksin,  kuten Teemu Hirvilammi kirjoitti aikoinaan.

”Rock on pohjimmiltaan protestia, haastamista ja kiertäviä vahvareita. Vielä syvemmiltä pohjiltaan se on whole lotta shakin´ goin on. Sen palkitseminen kunnianarvoisan akatemian palkinnolla on asia, jota minun pitää sulatella pitkän kaavan mukaan.”

Olen kuitenkin päättänyt jäädä vähintäänkin kaksijakoisuuteen tässä nobel-asiassa. Toisaalta ja toisaalta. Myönnän palkitun ansiot, mutta kumarran myös Pohjanmaalla asuvan ystäväni Facebook-kommentille ja liityn siihen: Dylanin palkinnon myötä rockin viimeinenkin kapina kuoli ja meistä rockmuumioista uhkaa samalla kuolla jotakin. Onneksi ketään bluesäijää ei taatusti palkita nobelilla eikä varsinkaan postuumisti. Panen Albert Kingin soimaan kuulokkeisiin. I Wanna Get Funky.

Rock on pohjimmiltaan protestia, haastamista ja kiertäviä vahvareita. Vielä syvemmiltä pohjiltaan se on whole lotta shakin´goin on. Sen palkitseminen kunnianarvoisan akatemian palkinnolla on asia, jota minun pitää sulatella pitkän kaavan mukaan.

Toisaalta ja toisaalta.

Jälkikirjoitus: Phil Ochs ihmetteli 1960-luvulla laulussan, että jos hän elää vapaassa maailmassa, miksi hän ei saa matkustaa Kuubaan. Nyt mies kai pääsisi. Valitettavasti hänen elämänsä päättyi itse tehtyyn ratkaisuun 1976. Laulut jäivät kuitenkin pystyyn.