Paarlahden leveydeltä

  VILPPULAN VUORITIELLÄ   ”Selkäni takana on kotikirkkoni. 120-vuotias Vilppulan herranhuone. Jos rakennusta voisi rakastaa, rakastaisin sitä.”   Nousen autosta Vilppulan kirkolla. Katson vesireitille. Vedän keuhkoihini ilmaa, jossa on vastarannan sahalta leijuva tuoreen puun tuoksu. Kutterinpurun tuntu. Seison omalla maallani. Kuulun tähän maisemaan. Selkäni takana on kotikirkkoni. 120-vuotias Vilppulan herranhuone. Jos rakennusta voisi rakastaa, rakastaisin sitä.   Vilppulan kirkko (1900)   On sunnuntai 20.9.2020. Aikaisemmin tänään Vilppulan kirkossa on vietetty sen 120-vuotisjuhlajumalanpalvelusta. Korona on typistänyt messun sanapalvelukseksi, mutta runsaat seitsemänkymmentä ihmistä on ollut paikalla ja sen lisäksi olemme olleet me, jotka olemme seuranneet kirkonkomentoa netitse. ” Ikkunan takana Vilppureitin vesi on vihertävää ja tyyntä. Se virtaa pikkuhiljaa, kuin aika. Syntyy veden lumo.” Näillä sanoilla pastori Matti Kivilahti on aloittanut. Ne ovat kirjastani

  KANSAS CITYYN ELI KAKSI VUOTTA MATKALLA   ”Tiesin, että aivoissani on neljän neliösentin hematooma, päälle se ei kuitenkaan kovin paljoa näkynyt. ”   15.9.2018. Menen Vatialan siunauskappelille toimittamaan tutun ihmisen hautaan siunaamista. Päädyn yliopistosairaalan päivystykseen - tai ensiavuksi sitä vielä silloin kutsutaan. Acuta  ovessa joka tapauksessa lukee. Siellä todetaan, että pääni vuotaa.  Lähden matkalle. Sen ensimmäisistä ajoista muistan neurologin, joka on minusta kaunis, jotain muutakin toki. Sen, että en saa nousta vuoteesta ja että minua hoidetaan hyvin. Kun siirryn alakerran aivoverenkiertohäiriöyksiköstä potilastornin kymppikerhoon saan taas jalat alleni. Hoitaja tuo minulle aamutakin ja tunne on kuin vetäisin nahkarotsin päälleni. Tunnen itseni ihmiseksi. Paratiisi on käytävän varrella vähän matkaa potilashuoneen ovelta  oikealle. Tiistai on ihana päivä, kun olen päässyt edellisen kerran suihkuun perjantai-illalla. Keskiviikkona matka jatkuu tikapuita pit

  KUMPI TEKEE ENEMMÄN EETVARTTIA ELI IKUISUUSKYSYMYKSEN ÄÄRELLE   Kansakoulumuistoja, osa 2   Lapsuuden huolettomana kesänä, joskus ennen ryhtymistäni koululaiseksi, elämääni änkeytyi varjo: hammassärky. Muistaakseni poskikin turposi hötäkässä. Kipeytynyt taltta ei ollut vielä pysyvää kalustoa, joka oli vasta muotoutumassa suuhuni, joten se yksinkertaisesti nyppäistiin pois. Asian hoiti Ruoveden karski tohtori ja kokemus oli mitä kamalin. Kansanperinne kertoo, että serkkuni istui operaation ajan odotushuoneessa nenä lumenvalkeana - viimeistään siinä vaiheessa, kun minua käsitellyt naisoletettu mylväisi, että älä huuda! En huuda Jostain syystä minulle jäi erityisen inha mielikuva puuduttamisesta. Kun sitten koulun tarkastuksessa minussa todettiin pari reikää (hampaissa), kyselin aina tietäväiseltä isosiskolta, puudutetaanko paikattaessa. Sain kieltävän vastauksen - ja olin helpottunut. Eihän tässä mitään hätää ole, kun ei kerran puuduteta. Sittemmin totesin, että kiikkerä ko