VILPPULAN VUORITIELLÄ

 

”Selkäni takana on kotikirkkoni. 120-vuotias Vilppulan herranhuone. Jos rakennusta voisi rakastaa, rakastaisin sitä.”

 

Nousen autosta Vilppulan kirkolla. Katson vesireitille. Vedän keuhkoihini ilmaa, jossa on vastarannan sahalta leijuva tuoreen puun tuoksu. Kutterinpurun tuntu. Seison omalla maallani. Kuulun tähän maisemaan. Selkäni takana on kotikirkkoni. 120-vuotias Vilppulan herranhuone. Jos rakennusta voisi rakastaa, rakastaisin sitä.

 

Vilppulan kirkko (1900)

 On sunnuntai 20.9.2020. Aikaisemmin tänään Vilppulan kirkossa on vietetty sen 120-vuotisjuhlajumalanpalvelusta. Korona on typistänyt messun sanapalvelukseksi, mutta runsaat seitsemänkymmentä ihmistä on ollut paikalla ja sen lisäksi olemme olleet me, jotka olemme seuranneet kirkonkomentoa netitse.

”Ikkunan takana Vilppureitin vesi on vihertävää ja tyyntä. Se virtaa pikkuhiljaa, kuin aika. Syntyy veden lumo.” Näillä sanoilla pastori Matti Kivilahti on aloittanut. Ne ovat kirjastani Oikeastaan aika hyvä (2018), tekstikokonaisuudesta, joka esitettiin osana Tertun enkelit -kollektiivin tuotantoa Vilppulan vaiheilla 2018 pari vuotta sitten, kun Vilppulankosken koulun iltapäivässä muisteltiin sadan vuoden takaisia sisällissodan tapahtumia paikkakunnalla.

Kävelen rantaan katsomaan veden lumoa.

Lumo

 

Alkusanojen lisäksi juhlajumalanpalveluksessa on luettu joitakin Vilppulan kirkkoon liittyviä runojani -  mm. tekstin Ketkä kaikki tänne vielä tulevatkaan -  ja esitetty minun sanoittamani ja Sami Salomaan säveltämä teos Vuoritiellä. Se syntyi Vilppulan kirkon satavuotisjuhlien innoittamana kaksikymmentä vuotta sitten. Ennen tätä päivää en ole kuullut zitä kutakuinkin kahteen vuosikymmeneen. Nyt kuultuani totean sen kestäneen aikaa hyvin. Salomaan sävelet purevat edelleen. Teos on julkaistu osana tekijöidensä runo- ja sävellyskokoelmaa Vuoritiellä (Mäntän seurakunta 2002). Nimi viittaa Pekka Halosen alttaritauluun  Kristus vuoritiellä Vilppulan kirkossa.

Kristus vuoritiellä (Pekka Halonen)

Hymy pujahtaa suupieleeni, kun muistelen Vuoritiellä-kokoelman julkaisemista. Maakuntalehden toimittaja haastatteli meitä. Totesin, että ”säveltäminen on vaikeaa, runojahan osaa tehdä kuka vain.” Lehdessä luki sitten niin. Opin viimeistään tästä, että kannattaa käyttää sarkasmia, jos haluaa varmistaa tulevansa ymmärretyksi väärin. Tekstin tekeminen sävelteokseen oli  oikeasti kovaa työtä, sillä Salomaa pisti minut villin ja vapaan skribentin laskemaan tavuja ja huolehtimaan siitä, että sanat mahtuivat säveleeseen. Se oli hommaa, joka ei käynyt  kuin marjanpoiminta.

            He istuvat penkeissä eivätkä kehtaa

            ääneen moittia niiden kovuutta,

            etsivät virvoitusta sielulleen ja saavat selkäänsä

            sadan vuoden säryn.

            Isännät, emännät

            joku harva känsäkoura ja neuvos

            kätilö joka isän piti jouluaamuna tunnistaa

            hatusta päästämään poikalasta

           ja ketkä kaikki tänne vielä tulevatkaan

                    kasteelle, haudattaviksi

                    Kristuksen kuolemaan

                    uimasille eläviin vesiin, vihille

                    herätettäviksi.

   

-Teemu Paarlahti: Vilppula, sielun tila. 571 neliökilometriä koillista leveyttä (2001)

Palaan rantaan, johon ennen vanhaan saavuttiin kyläkunnista kirkkoveneillä -  ja muistelen, miten kerran tulin siihen veneellä minäkin. Sekin tapaus hymyilyttää. Elettiin kesää 1992. Olimme juuri saaneet vuoden viimeisen rippileirin pakettiin ja parin päivän päästä olisi konfirmaatio. Yksi rippikoulupojista oli kuitenkin ollut sen verran vetelehtiväinen, että häneltä puuttui yksi ohjelmaan sisältynyt kirkkokäynti. Olin sitä mieltä, että kyllä se vain pitää hoitaa, kun muutkin ovat hoitaneet. Sovimme, että poika tulee tuona samana iltana pidettävään iltakirkkoon ja asia on sitten selvä. Olin ajatellut lähteä illalla soutelemaan Vilppureitille ja niin päässäni syntyi nerokas ajatus soutaa veneellä venepaikaltani Vilppulan satamasta kirkkorantaan. Liekö hämäläisyyttä, mutta kotoa lähteminen viivästyi ja huomasin veneellä, että tulee kiire, jos mielin ehtiä tilaisuuden alkuun. Lähdin riuskasti soutamaan kirkkoa kohti. Koska aika oli olevinaan kortilla, ajattelin, että voin vähän oikaista väylän sivusta, kun minulla ei ollut paatissa perämoottoriakaan ottamassa pohjakosketusta. Ei ollut, mutta oli kuitenkin se vene: juutuin pohjasta kiinni keskelle satamalahtea. Siinä olin kuin Juska Panttilan seinässä ja mietin, pitääkö nousta jorpakkoon ja työntää kahlaten kulkupeli syvempään. Sain kuin sainkin veneen kuitenkin liikkeelle. Mitenkään kiirettäni helpottava manööveri tämä oikaisu ei ollut ja kannoin tietysti ennen kaikkea huolta, oliko joku ollut rannalla näkemässä ja nauramassa touhulleni. Painoin mieleeni, että väylämerkit ovat ihan tarkoituksella niissä paikoissa kuin ne ovat.

 

”Kirkosta ei lähetetä pitämään maailmaa paikoillaan, vaan tekemään siitä Jumalan mielen mukaista.”

 

Kierrän kirkon, kävelen hetken hautausmaalla. Ajattelen Kristusta vuoritiellä. Joku sanoi kerran taulua katsoessaan, että Jeesus on siinä hämäläisen talonpojan näköinen. Ehkä hän on. Näillä mailla asuu hänen väkeään.

Kirkolta

Lähtiessäni kirkolta, mietin pastori Kivilahden sanoja tämän päivän jumalanpalveluksessa: ”Kirkosta ei lähetetä pitämään maailmaa paikoillaan, vaan tekemään siitä Jumalan mielen mukaista.” Täältä on lähetetty ihmisiä arkeensa 120 vuotta. Minut on lähetetty tänään. Elämään ja olemaan kristitty. Se ei ole vastustamisen, vaan rakentamisen ja rakastamisen missio.