KUMPI TEKEE ENEMMÄN EETVARTTIA
ELI IKUISUUSKYSYMYKSEN ÄÄRELLE

 

Kansakoulumuistoja, osa 2

 

Lapsuuden huolettomana kesänä, joskus ennen ryhtymistäni koululaiseksi, elämääni änkeytyi varjo: hammassärky. Muistaakseni poskikin turposi hötäkässä. Kipeytynyt taltta ei ollut vielä pysyvää kalustoa, joka oli vasta muotoutumassa suuhuni, joten se yksinkertaisesti nyppäistiin pois. Asian hoiti Ruoveden karski tohtori ja kokemus oli mitä kamalin. Kansanperinne kertoo, että serkkuni istui operaation ajan odotushuoneessa nenä lumenvalkeana - viimeistään siinä vaiheessa, kun minua käsitellyt naisoletettu mylväisi, että älä huuda!

En huuda

Jostain syystä minulle jäi erityisen inha mielikuva puuduttamisesta. Kun sitten koulun tarkastuksessa minussa todettiin pari reikää (hampaissa), kyselin aina tietäväiseltä isosiskolta, puudutetaanko paikattaessa. Sain kieltävän vastauksen - ja olin helpottunut. Eihän tässä mitään hätää ole, kun ei kerran puuduteta. Sittemmin totesin, että kiikkerä kohta asiassa oli ihan muussa kuin puuduttamisessa.

 

”Käynnit kouluhammaslääkärillä olivat mieleenpainuvia. ”

 

Ensimmäiset kouluhammaslääkärikokemukseni ehdin hankkia kohta syksyllä 1970 Irjalassa. Vastaanotto oli Takahuhdin koululla ja meidät lähetettiin sinne muistaakseni kaksi kerrallaan, vai olisiko kolmaskin ollut samassa porukassa. Jalkaisin mentiin tenavat omin päin ja kaikkia maailman autoja uhmaten. Muistaakseni olimme jo sen verran jyvällä elämästä, että pyrimme pitkittämään paluumatkaa.

Jo ensimmäisessä noista Takahuhdin koulun sitseistä päädyin ikuisuuskysymyksen äärelle: kumpi tekee enemmän eetvarttia, vesipora vai se  jyristin. En päässyt asiasta muuhun käsitykseen kuin että molemmat sattuvat helvetisti.

Kouluhammaslääkärielämäni jatkui Koikkarin Känsälässä. 1970-luvulla lapsilla oli reikiä reilusti, joka vuosi havaittiin yleensä jokunen, toisilla viljalti. Itse pääsin melko vähällä, ei tainnut juuri kahta enempää olla luokkaa kohti. Mutta oli niissäkin.

Hammashoitolaan mentiin Känsälässä niin, että joku joutui ensimmäisenä ja palatessaan luokkaan kertoi, kenen nyt piti lähteä. Mieleen on jäänyt lievästi painajaisoloinen tunnelma, kun odotti, koska vastaanotolle mennyt palaa ja onko minun vuoroni jo. Muistan jonkin perjantain, kun aika lailla aakkosten mukaan mentiin ja Naukkarisen Mimmu joutui jo ja vartoilin viileän päällä, että vieläkö pitää tällä viikolla. Sillä kerralla taisi mennä seuraavalle.

Meistä pidettiin huolta myös niin, että kävimme säännöllisesti fluorauksessa eli menimme porukalla hammashoitolaan ja siellä piti purskutella fluoriliuosta. Hyvin kai Känsälässä hommat hoidettiin - kun myöhempinä vuosina siirryimme hammashoitoon Nekalan koululle, hammaslääkäri kutsui Känsälää arvostavasti takahikiäksi. Peräpajulassa oli kuitenkin tehty sellaista jälkeä, että oppilailta löytyi reikiä kovasti vähän, minä taisin selvitä monta vuotta ilman paikkuuta.

 

” Tuskan sivussa piti kuunnella hammaslääkärin ja -hoitajan keskinäisjorinat marjametsässä käymisestä, leipomisesta ja muista merkittävistä tapahtumista.”

 

Käynnit kouluhammaslääkärillä olivat mieleenpainuvia.  Muistan vieläkin, että arghporaajan työvalona oli Siemens-merkkinen lamppu. Tuohon aikaan potilas vielä ihan reilusti istui, eikä ollut pitkällään niin kuin sittemmin. Välillä sanottiin, että saa sylkeä ja silloin piti ryöpsäyttää suuhunsa kertynyt vesi tuolin vieressä olleeseen altaaseen. Ja mitään puudukkeita ei totisesti ollut. Tuskan sivussa piti kuunnella hammaslääkärin ja -hoitajan keskinäisjorinat marjametsässä käymisestä, leipomisesta ja muista merkittävistä tapahtumista. Mitenkäs se lauluväänös menikään: ”Tiedän paikan kamalan, koulun hammashoitolan. Siellä hampaat revitään, ikenet vain jätetään.” Historiallisesti laulu ei ole omalla kohdallani totta, sillä valtaosa hampaistani on edelleen suussani ja elimistöni tuottamia.

 

”Tämän kesäinen toimenpide oli pikku juttu, eikä oikeasti sattunut ihan hirveästi, mutta lyhyt tuokiokin ehti palauttaa kansakouluajan mieleen eläväisenä.”

 

Nykyinen hammaslääkärini on osaava ammattilainen ja sen päälle mitä ihastuttavin ihminen.  Hän on huoltanut suutani reilut viisitoista vuotta ja pyrkii taatusti välttämään kaikenlaista tarpeettoman kivun aiheuttamista. Yhtä hammastani piti kesällä 2020 tehdyn määräaikaishuollon yhteydessä vähän ehostaa ja hammaslääkärini kysyi, puuduttaako hän, kun hän joutuisi vähän karhentamaan hampaan pintaa. Olin sillä kertaa nuuka ja sanoin, että anna mennä ilman vaan. Todettakoon, että en ole tässä kohdin mitenkään säikky - kymmenisen vuotta sitten suussani jouduttiin touhuamaan kirurgin voimin ja hän totesi työnsä tehtyään, että ”sinä et taida olla kovinkaan kipuherkkä ihminen.”  Tämän kesäinen toimenpide oli pikku juttu, eikä oikeasti sattunut ihan hirveästi, mutta lyhyt tuokiokin ehti palauttaa kansakouluajan mieleen eläväisenä. Ja huomasin, että en ole tähän aikaan mennessä saanut tolkkua tuosta viisikymmentä vuotta sitten mieleen nousseesta kysymyksestä: kumpi tekee enemmän eetvarttia. Mutta sehän onkin ikuisuuskysymys.

 

”Ja huomasin, että en ole tähän aikaan mennessä saanut tolkkua tuosta viisikymmentä vuotta sitten mieleen nousseesta kysymyksestä: kumpi tekee enemmän eetvarttia.”