KANSAS CITYYN
ELI KAKSI VUOTTA MATKALLA
 

”Tiesin, että aivoissani on neljän neliösentin hematooma, päälle se ei kuitenkaan kovin paljoa näkynyt.”

 

15.9.2018. Menen Vatialan siunauskappelille toimittamaan tutun ihmisen hautaan siunaamista. Päädyn yliopistosairaalan päivystykseen - tai ensiavuksi sitä vielä silloin kutsutaan. Acuta  ovessa joka tapauksessa lukee. Siellä todetaan, että pääni vuotaa.  Lähden matkalle. Sen ensimmäisistä ajoista muistan neurologin, joka on minusta kaunis, jotain muutakin toki. Sen, että en saa nousta vuoteesta ja että minua hoidetaan hyvin. Kun siirryn alakerran aivoverenkiertohäiriöyksiköstä potilastornin kymppikerhoon saan taas jalat alleni. Hoitaja tuo minulle aamutakin ja tunne on kuin vetäisin nahkarotsin päälleni. Tunnen itseni ihmiseksi. Paratiisi on käytävän varrella vähän matkaa potilashuoneen ovelta  oikealle. Tiistai on ihana päivä, kun olen päässyt edellisen kerran suihkuun perjantai-illalla. Keskiviikkona matka jatkuu tikapuita pitkin kaivoon eli kuntoutuskeskukseen.

Mihinkään ainutlaatuiseen en tupsahtanut. Tilastollisesti aivoverenkierohäriöön sairastuu Suomessa päivittäin 68 ihmistä. Meikäläisiä elelee tässä maassa  noin 82 000.  On saveja, ichejä ja tukkoon menneitä rännejä. Ei siis ennen kokematonta ihmiskunnalle, mutta minun henkilötunnuksellani leimatulle olennolle juuri sitä.

 

”Elämä tekee välillä obstruktiovirheitä, mutta tuomari ei vihellä.”

 

Lähdin siis matkalle. Sitä on nyt takana kaksi vuotta. 15.9.2020 olen Tays Hatanpään kappelilla toimittamassa vainajan siunaamista. Kaksi vuotta matkantekoa - tai suopotkupallon pelaamista niin kuin olen aikaa luonnehtinut. Kesällä 2020 helpotti. Sitten taas hetkellisesti tikahdutti.  Elämä tekee välillä obstruktiovirheitä, mutta tuomari ei vihellä. Syksyn valo voisi olla ihanaa, mutta minulle se muistuttaa juuri nyt liiaksi syksystä 2018.

Luin hiljattain sosiaalisesta mediasta postauksen, jossa kerrottiin ihmisestä, jolle oli onnettomuuden seurauksena tullut aivovamma, mutta jonka kerrottiin ”toipuneen ennalleen.” Tarkoitettiin ehkä sitä, että ihmiselle ei ollut jäänyt toiminnanvajauksia. Itse en usko, että kukaan aivotapahtuman ja sitä kautta -vamman läpi käynyt toipuu ”ennalleen”. Tuon onnettomuuteen joutuneen ihmisen kohdallakin moni asia oli ilmiselvästi muuttunut - hänen myönteisesti kokemallaan tavalla.  En minä ainakaan ole toipunut ennalleni . Muuttuuko ihminen? Kyllä.  

 

”Matkan varrella minua testattiin ja kuvattiin. Kela muisti. Kuntoutusohjaaja soitti jokusen kerran.”

 

Minä pääsin tapahtuneeseen nähden helpolla - asia, joka on ajoittain   irrationaalisesti ja täysin  tarpeeettomasti suorastaan    nolottanut vertaisten foorumeilla, kun monen on käynyt toisin. En halvaantunut, puheeni ei mennyt sekaisin, persoonallisuutenikin pysyi aika lailla kuosissa. En äitynyt eri tavalla pottumaiseksi kuin olin ollut siihen saakka, en ollut kieli pitkällä jokaisen näkösällä olevan naisen perään.   Yhdeksän kuukautta lopulta kuitenkin toivuin ennen kuin minut päästettiin toimeeni - ensimmäiset kolme kuukautta kykenemättömänä kaikkeen työhön, sen jälkeen pystymättömänä omaan tai siihen läheisesti rinnastettavaan savottaan.

 

Omakullan kanssa Nässyn rannassa syyskuussa 2018

 

Matkan varrella minua testattiin ja kuvattiin. Kela muisti. Kuntoutusohjaaja soitti jokusen kerran. Kaiken aikaa kuvasin, luin ja kirjoitin itseäni henkiin.  Toukokuussa neurologi totesi epikriisissä minun olevan sekä työ- että ajokykyinen. Autoa olin saanut toki ajaa jo joulukuusta lähtien.  Sellaista pientä. C-kortista luovuin, kun en sitä oikeasti tarvinnut mihinkään ja eihän me enää edes uskallettaisi ajaa niitä isoja vehkeitä, kuten työterveyslääkärini totesi asiasta puhuessamme. Puhui totta.

Toukokuussa 2019 keskustelimme neurologin kanssa myös sairastamisen henkisestä puolesta ja vaikutuksesta mielialaan. Hän totesi, että monta kertaa käy niin, että kun fyysisesti pääsee vähällä, niin henkisesti homma ottaa lujille senkin edestä. Voin vahvistaa oman kokemukseni pohjalta, että näin voi käydä ja välillä on ottanut. En tietenkään pysty vertaamaan, kuinka lujille olisi ottanut silloin, jos olisi käynyt todella pahasti - pystyn elämään vain yhtä elämää. Tuntemani ilo hyvästä osasta ja samanaikainen  mieleni vuoristorata varjopaikkoineen ovat ajoittain sekoitelleet  coctailin, jossa on ollut kaiken maailman makuja. Mutta matka, jolle lähdin syksyllä 2018 jatkuu.

 

”Avun vastaanottaminen ei ole aina helppoa, sillä se edellyttää, että myöntää olevansa sen tarpeessa.”

 

Aivotapahtuma on joitain, mikä vaikuttaa kaikkeen ihmisessä ja jonka vaikutukset se, jossa se tapahtuu tajuaa luultavasti vasta vähitellen. Tälliin ei voi valmistautua etukäteen.  Omalla kohdallani törmäys oli kovempi kuin alkuun osasin ajatella - kun ne fyysiset vauriot kerran olivat vähäisiä. Tiesin, että aivoissani oli neljän neliösentin hematooma, päälle se ei kuitenkaan kovin paljoa näkynyt. Matkan jatkuessa opin ymmärtämään sitä, miten psyykkisen tilan kapeutuminen teki elämääni hankalaksi. Kun pienistä asioista tuli isoja ja isoista hyvän tavattoman kokoisia. Sitten huomasin pikkuhiljaa itselleni ominaisen joustavuuden palaavan. Hahmotin myös puolustusmekanismeja, joita olin ottanut käyttöön. Avun vastaanottaminen ei ole aina helppoa, sillä se edellyttää, että myöntää olevansa sen tarpeessa. En ollut varmasti helpoin kuntoutuja, mistä en ole heikkoina hetkinäni ollut ylpeä, mutta hitto vie siinä ei ole oikeasti mitään hävettävää, että on vamman jäljiltä huonosti raiteillaan.  Osuuteni näissä talkoissa oli oikean aivopuoliskon vaurio, mihin liittyy usein nimenomaan vaikeus ymmärtää olevansa sairas. Ymmärsin tilaani jollain lailla alusta asti, mutta vasta ajan myötä pystyin käsittämään, miten sairas olin ollut.   Opin myös, että elämässä on suhteellisen paljon tahoja, joihin päin luulee välttämättömäksi näyttää hyväntuulisia kasvoja, vaikka sisäinen valtakunta olisi menossa nurin. Silloin rupeaa helposti luomaan selviytymistarinoita myös niillä kohdin, missä sankaruutta ei tarvita. Avomurtuma sääressä olisi ollut sikäli simppeli, että sen olisi voinut osoittaa tai näyttää kanssaihmisilleen. Mustelma herneessä on hankalampi juttu.

 

”Armoa siis.”

 

 Yksi asia, jota päälle päin ehjältä näyttävän avh-kuntoutujan on koetettava katsella lempeät lasit nenällä on se, että kanssakulkijat eivät aina tunnu tietävän, miten suhtautua. Jossain seurassa totesin kerran, että jos haen jotain sanaa, se ei johdu aivovammastani, eikä minulle tarvitse puhua selkokieltä - toisen kerran taas koin, että  piti muistuttaa ympärilläni olevia ihmisiä siitä, että olen juuri nyt jatketulla bensalla puksuttava toipilas.  Muutaman kerran joku on yltynyt murjaisemaan hyväntahtoisesti, että sinulle tuli sellainen jatkokoulutus sairaalapappina. Olen varmasti oppinut kokemuksieni kautta jotakin työssäni hyödyllistä - esimerkiksi käsitän varmasti entistä paremmin sen, että joskus parasta ja rehellisintä on todeta asiakkaansa tilanteesta, että ymmärrän, että en voi ymmärtää - mutta puhutaan ja kuunnellaan toisiamme. Ammatillisen hyödyn rohkaisusanat ovat hyvää tarkoittavinakin kohdalle sattuessaan lähinnä herättäneet minussa halun esitelmöidä vähäisen päivänpaisteen paikasta, johon ne voisi tunkea. Kun mieluummin olisin työssäni tietysti nykyistäkin torvelompi  ja jättänyt olleen aivopiknikin väliin. Samaan aikaan olen toki käynyt monta hyvää ajatustenvaihtoa näistä asioista alan ihmisten kanssa. Ja kukapa meistä ei joskus puhuisi päähänsä läpeä ja toistakin. Armoa siis.

 Työporukalle voi olla luontevampaa toivottaa tervetulleeksi puolen vuoden vuorotteluvapaalta palaava kollega kuin yhdeksän kuukauden saikulta ilmoille kömpivä vanha stuertti. Se vain menee tällä tavalla. Ehkä kysymys on hämmennyksestä, joka kuplii siitä, että tuo olisi voinut tapahtua minulle? Tai vain ajatuksesta, että kenties toinen ei  toivo asioistaan tehtävän numeroa.  En tiedä.  Mutta mikään muutos tai toipuminen ei tapahtunut nappeja painamalla - ei kyllä sinänsä niitä syömälläkään. Kuntoutuminen ei loppunut työhön paluuseen 1.7.2019. Ei se ole loppunut. Itse asiassa en soisi sen päättyvän ennen kuin wifini kerran menee peruuttamattomasti poikki ja minulle tulee perimmäinen häipymisen aika.

Kirjoitin tässä blogissani 5.8.2020: ”Suopotkupallon pelaaminen on tällä hetkellä takana. Tiedän, että syyskuussa tulee pari vaikeaa päivää. Vuosipäivät ovat aina hankalia."

Ennen kesää kadotus (ei-noir) (BoD 2020)

Nyt olen elänyt niitä syyskuun vaikeita päiviä. Ihmismieli on kummallinen, sillä oireilu alkoi heti, kun kalenterin lehti kääntyi elokuulta eteenpäin. Mutta sen kanssa, minkä pystyy nimeämään, pystyy yleensä myös elämään. Näin olin kirjoittanut Facebookiin viime vuonna näihin aikoihin ja väittämä on katsoakseni edelleen voimassa.  Luotan, että parin päivän päästä palaan kesän tuomaan keveyteen. Olen luvannut sen itselleni ja kyllä minä olen sen ansainnut. Elämäni on ei-noir, josta puuttuu tummien sävyjen päivinäkin  lohduttomuus.  Kansas City, here I come. 

 

 "Jos jotakin hyvää on, sen on juuri nyt, juuri tässä.”

 

Jos vertaan nykyistä itseäni syksyn 2018 versioon, en tosiaankaan ole ”toipunut ennalleni”. Pääni kelpaa tarvittaessa partaveitseksi, ei siinä mitään. Jalat toimivat, kädet käyvät. Sen sijaan tapahtunut on varmasti vahvistanut introverttia puoltani. Pärjään hyvin sosiaalisten tilanteitten kanssa, mutta en hae niitä yltiöpäisesti ja omalla ajallani pääni kaipaa  rauhaa ja tilaa.  Ihmisiksi siihen riittävät usein omakulta, omat lapset ja lapsenlapsi, sekä  muutamat tärkeät sielunsisarukset, jotka minulla on. Kieltämättä osaan käyttää piirrettä halutessani myös hyödykseni. Saatan vedota siihen, kun ihan vanhanaikaisesti ei huvita lähteä jonnekin.  Ennalleen tulemattomuudessani on kuitenkin kyse lopulta muusta. Siitä, että tunnistan omat rajani paremmin kuin ennen, ajattelen työstä eri tavalla kuin aikaisemmin.  Minussa asuu aiemmin ehkä vieraaksi jäänyt kaipuu lähelle, elämän kirkkaisiin väreihin niiden eri sävyissä. Jos jotakin hyvää on, sen on juuri nyt, juuri tässä.

 

Etätöissä koronan aikaan. Tällä ilmeellä teamspalaveriin. 

 

 Ollessani keväällä 2019 menossa neuropsykologin vastaanotolle sanoin vaimolleni, että jospa rakennan valkotakille pikku vipusen. Että jos hän kysyy, miten menee, vastaan, että ei voi valittaa. Jos hän toteaa tämän hyväksi asiaksi jatkan, etten sanonut, että menee hyvin, vaan että ei voi valittaa. Vaimo sanoi, että et kyllä leukaile tai ne kirjaavat uusia diagnooseja. En leukaillut.

 

” Niin matka jatkuu. Kansas Cityyn minä menen.”

 

Olen saanut viimeisen kahden vuoden aikana osakseni käsittämättömän määrän hyvyyttä sekä omilta ihmisiltäni että hoitooni osallistuneilta. Elämä on juuri nyt vakaassa mallissa. En valita, mutta samalla peräänkuulutan ihmiselle tilaa valittaa halutessaan myös silloin, kun hänellä menee jonkun muun silmin nähtynä hyvin. On normeja, jotka pitää oikeasti purkaa.  Sairastamisessa on fyysinen puolensa, joka näkyy päälle ja lisäksi se henkinen matkanteko, joka avautuu usein läheisellekin vaikeasti. On asioita, joita kukaan ei ole kokenut samalla tavalla kuin minä, mutta joita joku saman oloisissa vesissä kahlannut voi ymmärtää.  Niin matka jatkuu. Kansas Cityyn minä menen. 12th Streetin ja Vinen kulma on hahlossa.

 

Matka jatkuu. Radan varrella Waterloo (Kustantamo Helmivyö 2018)  ei kerro minun tarinaani, mutta J.T. Lindroosin tekemän kannen pohjana oleva kuva on yksi syksyllä 2018 ottamiani   "kuntoutuskuvia". Kyllä minä sen suoraan sain.