Paarlahden leveydeltä

HAUTAJAISTEN JÄLKEEN Elämän unelmia tyhjällä pihalla?   Marraskuun ollessa viimeisillään on tehtävä vielä yksi matka Jäminkipohjaan. Noustava mäelle, jonka jotenkin toivoisin jättävän minut jo rauhaan. Yksi syy siellä käyntiin on tarkistaa, että kaikki on kunnossa, ei kaatunutta puuta saunan katolla tai muuta sellaista. Toinen syy on epäilemättä isäni Jouni Paarlahden   kuolema ja juuri vietetyt hautajaiset. Hautajaisten viettäminen tekee tunnetusti tilaa ihmisen päähän asioiden käsittelemiselle. ”Suren sitä, mitä olen menettänyt, mutta myös sitä, mikä ei ole koskaan toteutunut.” Isän kuolema on käynnistänyt minussa prosesseja, pyöräyttänyt liikkeeseen sellaisiakin pyöriä, joiden olemassa olemisesta minulla on ollut vain kalpoinen aavistus. Suru on monikasvoinen ja jotenkin haltuun ottamista karttava käsite. Suren sitä, mitä olen menettänyt, mutta myös sitä, mikä ei ole koskaan toteutunut.   Ryteikköinen, epäselvä. Elämä on välillä ryteikköinen ja epäselvä juttu. Ehkä py

  MARRASKUUN PUNNERRUS ” Leveys- ja pituuspiirit pitävät edelleen kutinsa, mutta yhden punnertajan ei tarvitse enää revetä mihinkään suuntaan. ” Alkaa marraskuun punnerrus. En tarkoita  epätieteellisin menetelmin tuttavapiirissäni yleiseksi havaitsemaani menossa olevan kalenterikuukauden synkkyyden noitumista alimpaan kattilaan. Ahteeni korkeuskäyrä kuvaa muuta. Edessä olevalla viikolla toimitan kaksi hautaan siunaamista. Keskiviikkona olemme  yhden omaisen ja muutaman tilanteeseen muuten liittyvän henkilön kanssa sattamassa ihmistä, jota en  ehtinyt tulla tämän elämän nimiin  tuntemaan.  Lauantaina saattelemme noin kolmenkymmenen ihmisen joukolla hautaan isäni. Samaa puhetta en voi käyttää. ” Olen sillä tavalla vanhan liiton pappi, että virkani ei näyttäydy minulle suoritteina, vaan olemisena.” Olen käynyt hiljattain pari keskustelua siitä, siunaanko oman isäni hautaan. Ensimmäiseksi puin  asiaa isäni puolison kanssa, kun hän tiedusteli kantaani. Muut keskustelut ova

  HE OTTAVAT OSAA "En ole keksinyt elämää, miksi minun pitäisi keksiä ikiomat tavat, joilla sen tuomia menetyksiä kestää, ja joilla  otamme  toisiamme  näissä kohdin huomioon."   Sain työtovereiltani Tampereen seurakuntien sairaalasielunhoidossa ja kehitysvammaistyössä kukkia ja kortin. Syynä oli isäni äskettäinen kuolema. ”Lämmin osanottomme!” Niin korttiin on kirjoitettu. Isäni oli kasvitieteilijä, mutta en ole itse ollut koskaan kovin kukkien perään. Totesin joskus, että tuntemukseni kasveista rajoittuu siihen, että tiedän kuusen ja voikukan ja kuusten suhteen homma menee epävarmaksi, jos pitää tunnistaa lajikkeita. Sittemmin olen oppinut, että myös voikukkia on ties kuinka montaa laatua. Ei se ole niin yksinkertaista. Mutta nyt siis sain kukkia. Sain  myös tuon mainitun kortin lämpimän osanoton ilmauksineen.   He ottavat osaa Osallistuin hiljattain sosiaalisessa mediassa keskusteluun, jossa puitiin sitä, onko otan osaa sovelias ilmaisu ja kuulostaako se vast

  AAMU LAKEUDELLA ”Runoilija on jättänyt rakennuksen.”     Sen jälkeen, kun säkillinen kiviä oli päätynyt konkelolle jääneeseen kuuseen ja kaatopaikkakuormaan nostamamme pesukoneen painon selittänyt   sinne pari vuotta aikaisemmin unohtunut lakanapyykki, oli paikallaan esittää kysymys miksi meidän hommat menevät aina tällaisiksi   istua hopeapajun alle katetulle päiväkahville, jättää vastaus myöhäiskesän auringon ja meitä tervehtimässä käyvän vireen kerrottavaksi. Antaa olla tasan.   Kirjoitin blogissani 4.10.2020: ” Isäni täyttää elämän tiedossa olevien piirteiden, kuten sen rajallisuuden niin salliessa 85 vuotta maaliskuussa 2021. Voisi kai kirjamiehen päivää juhlistaa kirjalla. ” Ajattelen edelleen juhlistavani ajankohtaa kirjalla, mutta isäni ei ole enää täyttämässä vuosiaan. Jouni Ilmari Paarlahden (s. 1936) elämä tuli valmiiksi perjantaina 30.10.2020 klo 15. Runoilija on jättänyt rakennuksen.   ”Isätön en ole, mutta isäni on kuollut.” Isä