HAUTAJAISTEN JÄLKEEN
Elämän unelmia tyhjällä pihalla?

 

Marraskuun ollessa viimeisillään on tehtävä vielä yksi matka Jäminkipohjaan. Noustava mäelle, jonka jotenkin toivoisin jättävän minut jo rauhaan. Yksi syy siellä käyntiin on tarkistaa, että kaikki on kunnossa, ei kaatunutta puuta saunan katolla tai muuta sellaista. Toinen syy on epäilemättä isäni Jouni Paarlahden  kuolema ja juuri vietetyt hautajaiset. Hautajaisten viettäminen tekee tunnetusti tilaa ihmisen päähän asioiden käsittelemiselle.

”Suren sitä, mitä olen menettänyt, mutta myös sitä, mikä ei ole koskaan toteutunut.”

Isän kuolema on käynnistänyt minussa prosesseja, pyöräyttänyt liikkeeseen sellaisiakin pyöriä, joiden olemassa olemisesta minulla on ollut vain kalpoinen aavistus. Suru on monikasvoinen ja jotenkin haltuun ottamista karttava käsite. Suren sitä, mitä olen menettänyt, mutta myös sitä, mikä ei ole koskaan toteutunut.

 

Ryteikköinen, epäselvä.

Elämä on välillä ryteikköinen ja epäselvä juttu. Ehkä pystyn ajan kuluessa hahmottamaan, millainen suhteeni isääni oli. Se ei ollut  huono, monella tavalla ehkä hyväkin,  mutta läheinen ei ole oikea sana kuvaamaan sitä. Ainutlaatuinen tai vähintäänkin -kertainen. Isän eläessä se oli meidän asiamme, nyt se on yksinomaan minun asiani, johon kellään muulla ei ole ronkkimista.  Runoista meidät oli tehty – ne olivat itselleni tie hänen maailmaansa, kun vuodesta 2013 toimitin isäni tekstejä kolmea julkaisua varten. Ne matkat  olivat huikeita ja tärkeitä. Joitakin polunpäitä on edelleen odottamassa. Niitä kulkiessani tulen tuntemaan ikävää.

 

Runoista meidät on tehty

rakastamaan toisiamme niin

ettei siitä puhuta

kuultavasti

 

pelkistetty

tämän verran

näkyviksi.

 

(Teemu Paarlahti 2016)

 

Mutta marraskuussa 2020 seison tällä silttimaalla, tällä mäellä, jolle isäni nousi 1960-luvun alussa, alle kolmekymppisenä katselemaan kallion päältä järvelle, haaveilemaan omasta kesäpaikasta. Mäelle, johon nousi talo ja sauna, ja jossa itse vietin valtaosan lapsuuteni kesistä.  Ja joka nyt on tyhjä ehkä meidän molempien jäljiltä.

” Kanssani on alakulo, joka hiljentää ja hoitaa.”

Isäni unelmat olivat lopulta muualla kuin tässä maisemassa – en voi olla jotenkin näkemättä sitä 1980-luvulla otetussa kuvassa, jossa isäni on kesämökkimme edustalla.  Hän teki elämässään valintoja, jotka veivät toisaalle. Ne tekivät hänen elämästään varmasti monin tavoin hyvää, mutta niiden jäljiltä moni muu asia raukeni tyhjiin toteutumatta.   Hänen sydämensä ei jäänyt tänne, jos ihmisen sydän hänen kuolemansa jälkeen ylipäätään jää millekään maille muuten kuin kenties läheisten ajatuksissa.

Jouni Paarlahti Jäminkipohjassa joskus  1980-luvun puolivälin jälkeen.

 Elämän unelmia tyhjällä pihalla? Kanssani on alakulo, joka hiljentää ja hoitaa. Läsnä on kosketus ajan rajallisuuteen ja ihmisen elämän lopulta hätkähdyttävään lyhyyteen. 57 vuotta sitten isäni oli täällä istuttamassa omenapuita, kun minut paiskattiin tähän elämään Hämeenlinnassa. Siitä on  hetki, kun tätä pihapiiriä laitettiin kuntoon rakennustöitten jäljiltä, lippu nostettiin ensimmäisen kerran salkoon. Ja nuori mies kipparoi perheensä purtta itseluottamuksella, jonka avautuva elämä antoi. Nyt ruumisauto on lähtenyt hitaasti Messukylän kirkon sivuoven edustalta, kääntynyt arvokkaasti ensin vasemmalle ja sitten oikealle kohti Vatialan krematoriota. Miehen tie.

”Läsnä on oman aikani hetkellisyys, elämän nopea kulku ja se, että vähän kaikesta alkaa olla vuosia. ”

Tyhjällä marraskuisella pihalla tajuan, että kysymys ei ole  isästäni, vaan itsestäni. Läsnä on oman aikani hetkellisyys, elämän nopea kulku ja se, että vähän kaikesta alkaa olla vuosia. Jonkin haikeuden tuo sekin, että tiedän oman elämäni unelmien olleen jossain muualla kuin tällä mäellä. Haikeuden huolimatta siitä, että tiedän niin olleen ja olevan hyvä. En kuulu tänne, ei minulle ole täällä tilaa. Tilani on toisaalla ja on tärkeintä, että se on. Kenties kuitenkin suren jotain, mikä on jäänyt toteutumatta. Ehkä tässä on yksi minua ja isääni yhdistävä seikka: olemme kasvaneet tästä maisemasta ja sen kuvista pois. Syyt siihen ovat kohdallamme olleet erilaisia,  lopputulemassa on kuitenkin  samaa.  Mutta jotenkin minun on yhä merkittävä tämä reviiri omakseni. Kusen metsänreunaan.

”Mennään, mennään.”

Alakulo tiivistää otettaan, on aika lähteä tältä silttimaalta. Lapsuuteni mökkimatkoilla autossa ei huudatettu musiikkia, ei kulkupeleissä tainnut olla soitintakaan. Nyt panen AC/DC:n Power Upin taivaallisen kovalle. Lasken mäkeä Kekkoskyläntielle ja käännyn kylälle päin.  Lakkautetun kaupan jälkeen, ajettuani muutaman kymmenen metriä tietä 338, tulen kantatie 66:lle. Autoni moottori vastaa jalkani esittämään kysymykseen. Mennään, mennään.