HE OTTAVAT OSAA

"En ole keksinyt elämää, miksi minun pitäisi keksiä ikiomat tavat, joilla sen tuomia menetyksiä kestää, ja joilla otamme toisiamme  näissä kohdin huomioon."

 

Sain työtovereiltani Tampereen seurakuntien sairaalasielunhoidossa ja kehitysvammaistyössä kukkia ja kortin. Syynä oli isäni äskettäinen kuolema. ”Lämmin osanottomme!” Niin korttiin on kirjoitettu.

Isäni oli kasvitieteilijä, mutta en ole itse ollut koskaan kovin kukkien perään. Totesin joskus, että tuntemukseni kasveista rajoittuu siihen, että tiedän kuusen ja voikukan ja kuusten suhteen homma menee epävarmaksi, jos pitää tunnistaa lajikkeita. Sittemmin olen oppinut, että myös voikukkia on ties kuinka montaa laatua. Ei se ole niin yksinkertaista. Mutta nyt siis sain kukkia. Sain  myös tuon mainitun kortin lämpimän osanoton ilmauksineen.

 

He ottavat osaa

Osallistuin hiljattain sosiaalisessa mediassa keskusteluun, jossa puitiin sitä, onko otan osaa sovelias ilmaisu ja kuulostaako se vastaanottajastaan ulkokohtaiselta fraasilta. Se kuulostaa miltä kuulostaa, mutta vastaan itse tuohon kysymykseen yksiselitteisesti, että minulle se ei kuulosta epäsoveliaalta tai ulkokohtaiselta. Ymmärrän myös, että ei kanssaihminen voi eikä hänen pidä upota kurkkuunsa asti minun menetykseeni. Eihän kukaan jaksa sellaista. Otan osaa on minusta oikein hyvä ilmaisu, kukilla tai ilman kukkia. Olen iloinnut ja ollut kiitollinen jokaisesta toivotuksesta, jonka olen saanut. Osan ottaminen viittaa minun ajatuksissani mukavasti myös siihen yhteisöllisyyteen, jota elämän kuohuissa tarvitaan. Olemme ilossa ja surussa, niin terveinä kuin sairaina osa sitä yhteisöä, johon kuulumme. Yksilöllisyydelle ja hienosti sanottuna individualismille olkoon omalla kohdallani rajat. En ole keksinyt elämää, miksi minun pitäisi keksiä ikiomat tavat, joilla sen tuomia menetyksiä kestää, ja joilla otamme toisiamme  näissä kohdin huomioon. Minulle kelpaavat ihan vanhat ja koetellut.

” Olen lähes potenut huonoa omatuntoa siitä, surenko tarpeeksi, vaikka ennen kaikkea kysymys on muodoista, joita minussa tapahtuvat prosessit saavat.”

Moni on kuluneina päivinä kysellyt jaksamistani, tiedustellut jopa sitä, olenko pystynyt olla normaalisti töissä. Nekin ovat hyviä kysymyksiä, vaikka en koe niitä itseni kohdalle asettuviksi. Olen tehnyt isäni osalta luopumista jo vuosia, nyt on aika todeta tapahtunut uudella tavalla ja lopullisuudella. Totta kai se kysyy voimia, mutta ei ole omiaan suistamaan minua minnekään.

”Yksi on kaltaiseni tankkerisydän, toinen asioitaan ympärilleen säteilevänä toista maata. Kukaan ei ole rakennettu jonkin teorian tai piirustusten mukaan.”

Kanssaihmisten kysymysten ääressä ja itseäni niihin peilatessani olen huomannut myös miettiväni sitä, miten helposti me ihmiset luomme jotakin malleja ja normeja, joihin elämän asioitten pitäisi sopia. Olen lähes potenut huonoa omatuntoa siitä, surenko tarpeeksi, vaikka ennen kaikkea kysymys on muodoista, joita minussa tapahtuvat prosessit saavat. Yksilöllisyydellä on ja olkoon rajansa, mutta ihmisellä on lopulta aina oikeus juuri omien tunteidensa ja ajatustensa työstämiseen - tai mitä niille nyt sitten tekee. Yksi on kaltaiseni tankkerisydän, toinen asioitaan ympärilleen säteilevänä toista maata. Kukaan ei ole rakennettu jonkin teorian tai piirustusten mukaan.

Miten tärkeä ja hyvä on, että on heitä, jotka ottavat osaa. Tämän ajatuksen alle panen nimeni.