MARRASKUUN PUNNERRUS

”Leveys- ja pituuspiirit pitävät edelleen kutinsa, mutta yhden punnertajan ei tarvitse enää revetä mihinkään suuntaan. ”

Alkaa marraskuun punnerrus. En tarkoita  epätieteellisin menetelmin tuttavapiirissäni yleiseksi havaitsemaani menossa olevan kalenterikuukauden synkkyyden noitumista alimpaan kattilaan. Ahteeni korkeuskäyrä kuvaa muuta. Edessä olevalla viikolla toimitan kaksi hautaan siunaamista. Keskiviikkona olemme  yhden omaisen ja muutaman tilanteeseen muuten liittyvän henkilön kanssa sattamassa ihmistä, jota en  ehtinyt tulla tämän elämän nimiin  tuntemaan.  Lauantaina saattelemme noin kolmenkymmenen ihmisen joukolla hautaan isäni. Samaa puhetta en voi käyttää.

”Olen sillä tavalla vanhan liiton pappi, että virkani ei näyttäydy minulle suoritteina, vaan olemisena.”

Olen käynyt hiljattain pari keskustelua siitä, siunaanko oman isäni hautaan. Ensimmäiseksi puin  asiaa isäni puolison kanssa, kun hän tiedusteli kantaani. Muut keskustelut ovat olleet satunnaisia sananvaihtoja, joissa kumppaneina ovat olleet ihmiset, joita asia on kiinnostanut joko kahvinjuonnin lisukkeena tai jostain muusta peri-inhimillisestä syystä. Oleellinen oli tietysti tuo isäni puolison  esittämä kysymys. Sanoin miettiväni asiaa sen kuuluisan yön yli, mutta tosiasiassa tiesin vastaukseni jo silloin, kun kysymys asetettiin eteeni. Itse olin esittänyt sen itselleni jo vuosia aikaisemmin.

Coriolis: punnerrus

Minulle oli jotensakin selvää, että toimitan isäni siunaamisen itse. Olen kastanut itse myös lapseni ja lapsenlapseni, vihkinyt tyttäreni avioon. Olen sillä tavalla vanhan liiton pappi, että virkani ei näyttäydy minulle suoritteina, vaan olemisena. Minusta tuntuisi luonnottomalta, että pitäisi hankkia erikseen toinen virkamies huolehtimaan oman elämän merkittävän hetken seremoniallistamisesta. Joku kysyy, eikö olisi mukava sada olla paikalla ”vain isänä” tai tässä nyt tulossa olevassa tapahtumassa ”vain poikana”. Niin saa kysyä, mutta kysymys ei minulle oikein elä. En osaa tässä kohdin pilkkoa itseäni. Ajattelen, että kysymys on enemmänkin käytännöllinen ja pitää ajatella läheisiään: jos olisin eopävarma, miten suoriudun tehtävästä,  olisi syytä antaa vuoro toiselle. Saattoväelle on kohtuutonta, jos he joutuvat jännittämään, pysyykö pappi kasassa. Uskon pysyväni, sen verran olen oppinut viime vuosikymmeninä tuntemaan itseäni.   Ja olen minä kovemmissakin paikoissa ollut, jos totta puhutaan.   Tässä on kuitenkin lopulta kysymys siitä, mitä saa olla tekemässä.

”Isäni oli tunnetusti hyvä puhuja, mutta hän ei ole nyt kuuntelemassa. Laulaakin voin tilaisuudessa tässä mielessä ihan vapaasti.”

Mutta punnerrus on silti kova. Pitää tehdä siunauspuhe. En minä tietysti koskaan halua pitää tyhjänpäiväistä puhetta.  Niin on varmasti monta kertaa tapahtunut. Sen tietää yleensä siitä, kun joku kittää kauniista puheesta. Mutta rehellisesti sanottuna sisäinen valvontani asettaa nyt suoritustasoon kertoimiaan.  Huonoakaan en viitsisi aikaansaada. Tiedä sitten nouseeko rima  ihan itsekeskeisistä syistä, en minä koskaan niin pohjattoman kiinnostunut ole  ollut siitä, mitä sukulaiseni ajattelevat. Isäni oli tunnetusti hyvä puhuja, mutta hän ei ole nyt kuuntelemassa. Laulaakin voin tilaisuudessa tässä mielessä ihan vapaasti.

Tavaraa puheen värkeiksi on ylenpalttisesti, vaikka samalla kertaa tunnen sen, miten me ihmiset jäämme monessa kohdin toisillemme tuntemattomiksi. Isä minulle, minä isälle. Mutta mistä muovata, sitä  on.

"Purje on lokissa ja tuuli hyvä."

Isä punnersi elämässään monenlaista. Muun muassa kirjoja, joista monien käsikirjoitukset muhivat saman pöydän ääressä, missä kirjoitan nyt näitä sanoja. Ne punnertamiset ovat  takana. Coriolisvoima vaikuttaa niin kuin ennenkin, Tellus jatkaa kierimistä radallaan. Leveys- ja pituuspiirit pitävät edelleen kutinsa, mutta yhden punnertajan ei tarvitse enää revetä mihinkään suuntaan. Purje on lokissa ja tuuli hyvä.