VANHAINKIRJAIN PÄIVÄ

”Nuoret kirjailijat ovat ikääntyneet ja ajallaan väistyneet elämästä. Mutta kirjat ovat jääneet. Niitä voi edelleen löytää antikvariaateista, lukea ja vaikuttua.”

 

Rupesin vuodenvaihteessa kirjastolakkoon. Työläännyin siihen, ettäå aina piti lukea jokin kirja alta pois ennen kuin pääsi tarttumaan siihen, mihin olisi halunnut sekantua hetimiten. Ja piti lukea hiki hatussa, kun laina-aika oli umpeutumassa ja teokseen oli varauksia. Päätin pitää taukoa koko lainaushommasta ja lukea omasta hyllystä. Tai missä kirjat nyt sitten kotona ovatkaan.

Huomaan lakkoiluni vaikuttaneen kiihdyttävästi liiketoimiini antikvariaattien ja muitten verkkokauppojen suuntaan. Odotan, koska vaimoni ottaa puheeksi nidevuoren, joka on alkanut kasautua olohuoneen sohvalle. Olemme vuosien mittaan puhuneet monta kertaa kirjojen mahtumisesta huushollin hyllyihin. Tai oikeastaanhan siitä ei voi puhua, koska ne eivät mahdu.

”Nämä tuolloin tuoreet nimet ovat kaikki jo poissa. Kirjojen ilmestyessä minä itse vasta suunnittelin vauvaksi ryhtymistä ja kohta on minullakin kuutosella alkava luku vuosia lasissa.”

Joka tapauksessa vietin tänään vanhainkirjain päivää. Tulin hankkineeksi muutaman 1960-luvun alussa ilmestyneen runokokoelman. Ne ovat kaikki tuon ajan nuorten tekijöiden tuotantoa. Nämä tuolloin tuoreet nimet ovat kaikki jo poissa. Kirjojen ilmestyessä minä itse vasta suunnittelin vauvaksi ryhtymistä ja kohta on minullakin kuutosella alkava luku vuosia lasissa. Kiitävi aika.

Vanhat kirjat ovat mielenkiintoisia.Pinossani on päällimmäisenä Harri Tapperin (1924-1993) esikoinen Kirkonrakentajaveljekset (WSOY 1962). Tapper sai sen ilmestymisvuonna nuorille kirjailijoille suunnatun  Kalevi Jäntin palkinnon eli tekijämiehestä oli kysymys. Kirkonrakentajaveljesten jälkeen Tpper siirtyi muun tyyppiseen kirjoittamiseen, seuraava runokokoelma Emuu: eeppinen vaellus (Atena 1992) ilmestyi kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Välissä Tapper julkaisi proosaa sekä aikuisille että varttuville. 

 Takakannen kuva on minusta mainio. Tapperissa itsessään ei tietenkään ole mitään naurettavaa, mutta se hymyilyttää, miten hänet on pantu otoksessa näyttämään niin nuorelta kirjailijalta että. Sellaiselta vähän jurolta ja maailmaa kriittisen tarkkanäköisesti katsovalta. Ehkä hän oli vuonna 1962 juuri sellainen.

Toisena käteen tulee Anu Kaipaisen (1933-2009) Kädet helmassa (WSOY 1961). Kaipainen oli joennen sitä ehtinyt kirjamarkkinoille romaanilla Utuiset neulat (1960). Ura jatkui runokoelman jälkeen prosaistina ja Kädet helmassa jäikin tekijänsä ainoaksi lajissaan.

Takakannessa Kaipainen näyttää 1960-luvun alun alle 30-vuotiaalta äidinkielen opettajalta. Kuvan alla häntä luonnehditaan romaanikirjailijaksi ja runoilijaksi. Kiva luonnehdinta, joka kertoo ehkä siitä, että kansitekstin laatija ei ole oikein keksinyt, mitä kirjoittaisi. Mutta tottahan se on, mitä siinä lukee.

Joudun häpeäkseni tunnustamaan, että en ole lukenut Kaipaisen tuotannosta yhtään mitään, vaikka monet nimikkeet ovat tuttuja. Arkkienkeli Oulussa, Naistentanssit ja niin edelleen. Ehkä käyn niihin vielä.

Kaipainen oli syntynyt Muolaassa, joka on venäläisille menettämässämme Karjalassa. 1930-luvulla osa suomalaisista syntyi siellä, appenikin Terijoella. Rivien väleihin kirjoitettua historiaa.

Väinö Putkosen  (1931-1993) Päivät ja yöt (WSOY 1962) tuo eteeni minulle entuudestaan tuntemattoman runoilijan. Putkonen onkin aika lailla hävinnyt kirjallisuushistorian varjoihin. Juri Nummelin on kirjoittanut hänestä teoksessaan  Unohdetut kirjailijat (BTJ Kustannus 2007). Esikoisen jälkeen Putkoselta ilmestyi vielä kokoelma Majanmuuttoa (WSOY 1964), mutta sen jälkeen itsenäisiä teoksia ei tullut. Wikipedia tietää, että hänen runojaan on julkaistu myös antologioissa.

Päivien ja öiden takakannen teksti on erityisen viehättävä. Siinä kerrotaan Putkosen toimivan opettajana Varpaisjärven kansakoululla, ja että hän on tehnyt ulkomaanmatkoja Pohjoismaihin ja Neuvostoliittoon.  Riveihin on tallentunut  kuudenkymmenen vuoden takaista ajankuvaa. Opintie alkoi kansakoulussa ja ulkomaille pääseminen oli harvojen harvinaista herkkua. Juuri tällä viikolla keskustelin tapaamieni ihmisten kanssa siitä, kuinka vielä 1970-luvulla oli jotain se, että pääsi Ruotsiin tai Norjaan. Itse kävin Neuvostoliitossa vasta vuonna 1982. Venäjällä tulin sitten jossain vaiheessa käyneeksi jopa useamman kerran vuodessa.

Vanhainkirjain päiväni päättyy Väinö Kirstinän (1936-2007) ensimmäiseen kokoelmaan Lakeus (WSOY 1961). Kirjan takakannessa todetaan, että sen ”alkupuolen hallitseva näkymä on Pohjanmaan lakeus, tuulimaa.”  Tässä kohdin tunnistan mieleeni nousevan haikeuden: tästä olisi ollut mukava keskustella pohjalaisen isäni kanssa. Mutta ei nyt voi. Hän, runontekijä itsekin oli syntyisin vähän etelämmältä kulmalta lakeutta kuin Tyrnävältä lähtöisin ollut Kirstinä, mutta avaruus asui hänessäkin. Kirstinä pokkasi Tapperin tavoin Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 1962 ja hän oli tästä nelikosta sittemmin ainoa, joka jatkoi kirjallista työtään nimenomaan runoilijana julkaisten 1990-luvulle asti.

Nuoret kirjailijat ovat ikääntyneet ja ajallaan väistyneet elämästä. Mutta kirjat ovat jääneet. Niitä voi edelleen löytää antikvariaateista, lukea ja vaikuttua. Kirjoittaa itse lukemansa innoittamana. Niin kirjallisuus toimii.

Yksi ajankuva 1960-luvun alusta on vielä se, että kaikki neljä runoteosta on julkaissut mahtikustantamo WSOY. Tässä kohdin maailma ja kustantamisen kenttä ovat muuttuneet paljon. Tänä päivänä lyriikka tulee näkösälle usein pienten ja sitä pienempien kustantajien julkaisemana. En tiedä, osaanko pitää kehitystä yksiselitteisesti huonona.

P.S: Kaikille elämän periaatteille ei pidä olla tinkimättömän uskollinen. Ei ainakaan kirjastolakolle. Lainasin äänikirjana Antto Terrasin Huorintekijän ABC:n  (Into Kustannus 2020). Mutta se ei kuulu nuoruuttaan enää vanhainkirjain päivään.