Paarlahden leveydeltä

  ”SELLAINEN TOSIAAN OLI” ”Aleksis Kiven päivä?”   Kolme vuotta sitten, 28.2.2019, kävin tervehtimässä tätä kirjoittaessani jo edesmennyttä isääni, joka tuolloin vielä pystyi asumaan kotona, mutta oli sillä hetkellä hoivakodissa intervallijaksolla. Minut otettiin ystävällisesti vastaan ja autettiin löytämään isäni, joka tuohon aikaan oli melko kulkevainen. En tiedä, kuinka hän hahmotti, kuka olin. ”Missäs se tyttö on?” hän kysyi. Kerroin, että hänen vaimonsa oli matkoilla ja tulisi sitten viikonloppuna hakemaan isän kotiin. ” Isä joi kahvia ja hyräili Partisaanivalssia. Lauloin mukana.” Jossain kohdin asetuimme yksikön ruokasaliin päiväkahville. Nuori hoitaja katsoi ikkunasta pihan tangossa hulmuavaa lippua ja kysyi : ”Onkos tänään Aleksis Kiven päivä? ” Sitä samaa suomalaista kulttuuriahan ne ovat, Kalevala ja Kivi. Ja isäni. Toppakahveja nauttiessamme rupattelin isälle käsillä olleesta liputuspäivästä ja siitä, miten hän itse oli tehnyt kohtalaisen päivätyön suomalaisen

  ONGELMAJÄTETTÄ   Voitin vuonna 1997 Hämeen heimoliiton kirjoituskilpailun runosarjalla Annan anteeksi pojalle. Se oli hienoa. Sain palkinnonkin, se jaettiin muistaakseni Mäntän klubilla, kun jollain liiton elimellä taisi olla siellä sopivasti kokous - vai olisiko peräti ollut niin, että kokoustivat siellä saadakseen palkinnonjaon hoidettua samalla... Sanon muistaakseni siksi, että esimieheni katsoi, että minun oli tarpeellisempaa olla kyseisenä päivänä koulutuksessa Hollolassa kuin pönöilemässä heimoveljien- ja sisarten kanssa.  Ja siitä koulutuksessa läsnä olemisestahan  minulle palkkaa maksettiin. Hollolasta käsin olin sitten puhelimen välityksellä parissakin haastattelussa ja kilpailun tulos sai ilmeisen mukavasti julkisuutta mm. radiossa. Mutta palkinnon sain: heimoliitto lahjoitti minulle yhdeksän osaa Hämeen historia -teosta. Työkaveri kävi pokkaamassa laatikon puolestani ja roudasi sen sittemmin meille. Kirjat majailevat hyllyssäni    edelleen. Ja ovat lukematta.  Jo maini

  ”SÄ OOT VISSIIN TOIPUNUT TÄYDELLISESTI?” "Jokaisella on oma ja omanlaisensa tie."   Tapasin kaverini, joka on toipumassa omasta vaivastaan. Jossain kohdin puhe kääntyi  aivoverenvuotooni syksyllä 2018 ja siitä selviämiseen. ”Sä oot vissiin toipunut täydellisesti?” kaveri kysyi. Mietin vastausta ja totesin mielessäni, että en oikeastaan osaa vastata siihen - en ainakaan yhdellä sanalla. Ja kysymyksen myötä huomasin palaavani moneen kertaan läpi ajattelemiini mietteisiin. ” Mitään ihmeempiä toimintakyvyn puutoksia minulla ei ole. Silti kysymys on monisärmäinen ja varsinkin vastaus siihen.” En sen pitempään käy läpi minulle tapahtunutta, tietoa haluava löytää sitä vuosien varrella kirjoittamistani   Paarlahden leveydeltä -blogiteksteistä tai kirjastani Vanha 55: ensimmäinen, toinen ja kolmas matka (BoD 2019). Mutta ulospäin minusta ei näy muuta rupisuutta kuin tavanomaista 58-vuotiaan ränsistymistä - hiljattain eräs sairaalan nuori naisoletettu työntekijä piti vainajie