”SÄ OOT VISSIIN TOIPUNUT TÄYDELLISESTI?”

"Jokaisella on oma ja omanlaisensa tie."

 Tapasin kaverini, joka on toipumassa omasta vaivastaan. Jossain kohdin puhe kääntyi  aivoverenvuotooni syksyllä 2018 ja siitä selviämiseen. ”Sä oot vissiin toipunut täydellisesti?” kaveri kysyi. Mietin vastausta ja totesin mielessäni, että en oikeastaan osaa vastata siihen - en ainakaan yhdellä sanalla. Ja kysymyksen myötä huomasin palaavani moneen kertaan läpi ajattelemiini mietteisiin.

” Mitään ihmeempiä toimintakyvyn puutoksia minulla ei ole. Silti kysymys on monisärmäinen ja varsinkin vastaus siihen.”

En sen pitempään käy läpi minulle tapahtunutta, tietoa haluava löytää sitä vuosien varrella kirjoittamistani  Paarlahden leveydeltä -blogiteksteistä tai kirjastani Vanha 55: ensimmäinen, toinen ja kolmas matka (BoD 2019). Mutta ulospäin minusta ei näy muuta rupisuutta kuin tavanomaista 58-vuotiaan ränsistymistä - hiljattain eräs sairaalan nuori naisoletettu työntekijä piti vainajien säilytystilojen ovea auki ja kysyi minulta, että meneksä tänne? Liikuntakykyni on normaali, ajan autoa, tunnun yleensä ymmärtävän puhuttua ja luettua sanaa. Mitään ihmeempiä toimintakyvyn puutoksia minulla ei ole. Silti kysymys on monisärmäinen ja varsinkin vastaus siihen.

” Välillä alakulo kuitenkin iskee jostain takaviistosta ja silloin suomeksi sanottuna kaikki vituttaa.”

Seuralaisekseni jäi aivotapahtumasta aikaisempaa suurempi alttius alavireisyyteen. Ainakin toistaiseksi pystyn kuitenkin hallinnoimaan sitä ja asiantila on helpottunut huomattavasti kesän 2020 jälkeen. Pari ensimmäistä vuotta aivotällin jälkeen olivat aika ajoin viheliäisiä. Yksi oleellinen asia oli runokokoelman Jäminkipohjan maksiimi (BoD 2020) saaminen tehdyksi. Jotenkin sen kautta todistin itselleni voivani kirjoittaa jotakin ihan muuta, vailla sen kummempaa tarvetta prosessoida omaa terveyshistoriaa. Tuossa kirjassahan ratkaisin myös elämän tarkoituksen, mikä on ainakin sivulauseessa mainitsemisen arvoinen seikka. Samaa heimoa oli sittemmin kirjani Lääkäri pukeutuu Pravdaan: näkyjä Haapamäen radalla (Nysalor-kustannus 2021). Tärkeä kilometritolppa sekin. Välillä alakulo kuitenkin iskee jostain takaviistosta ja silloin suomeksi sanottuna kaikki vituttaa. Sairaalapapin työssä tämäkin saattaa joskus auttaa asettumaan toista ihmistä ymmärtämään.

” Olen sosiaalinen introvertti. ”

Huomaan myös, että tulen joissain tilanteissa sisältä satutetuksi toisin kuin ennen. Jokin kolhu tai tölviminen vaikuttaa kokoaan enemmän.  Näissä tilanteissa valitsen useimmiten vetäytymisen. Tässä on myös syy, miksi en tule enää vapaaehtoisesti hakemaan mitään oman alani virkaa. Kesällä 2020 harkitsin pyrkiväni kotiseurakuntani kirkkoherran tehtävään. Pyysin viranhakua varten otteen tuomiokapitulin pitämästä nimikirjasta. Siinä todettiin ensimmäisenä, että olin ollut 15.9.2018-30.6.2019 sairaslomalla. Eihän se mikään salaisuus sinänsä ollut, mutta jäin ihmettelemään, että kun työnantajani ei saa ilmaista poissaoloni syytä, niin tuomiokapituli voi sen laittaa hakupapereihin näin. Kuulemma edelleen voimassa oleva nimikirjalaki (1010/1989) antaa tähän mahdollisuuden. Näin siis huolimatta kaikenlaisista eurooppalaisista tietosuoja-asetuksista. Vetäydyin: ei huvittanut lähteä tällaisella pahvilla kyselemään elämään uusia haasteita. Päätös oli mitä ilmeisimmin muutenkin viisas, olen puoliboheemi sairaalapappi ja sanataiteilija enkä mikään hallintoihminen. Mutta tunnistin satutetuksi tulemisen tässä nimikirja-asiassa.

” Eikä minun taivaskuvani ole karkelointi porukalla vihreillä niityillä.”

Olen sosiaalinen introvertti.  Pärjää hyvin työviikkoni, silloinkin, kun se venyy kymmeneen päivään niin kuin se pahimmillaan tekee. Omalla ajallani tarvitsen kuitenkin aikaisempaa enemmän rauhaa itselleni ja tilaa ympärilleni. Eikä minun taivaskuvani ole karkelointi porukalla vihreillä niityillä. Mieluummin lukisin jännäreitä vintillä.

” Miksi yhdelle käy pahasti ja toiselle ei, sitä ei kukaan meille selitä. Mietin tätä vähän väliä ja jään sanattomaksi elämän edessä.”

En usko, että kukaan aivotapahtuman kokenut tulee entiselleen. Jokin ihmisessä muuttuu sen myötä. Yhdelle jää näkyvät vauriot, jotka valitettavasti monta kertaa muuttavat elämän kerta kaikkiaan toisenlaiseksi. Toinen pääsee vähemmällä. Itse en varmasti vieläkään ymmärrä kokonaan, miten hyvin minun kävi.  Jokaisella on oma ja omanlaisensa tie.  Miksi yhdelle käy pahasti ja toiselle ei, sitä ei kukaan meille selitä. Mietin tätä vähän väliä ja jään sanattomaksi elämän edessä. Ehkä tuo sanoitta jääminen on yksi asia, joka minussa on muuttunut: olen välillä viisaampi kuin ennen syksyä 2018. Ymmärrän joskus pitää turpani kiinni. Niin kuin ymmärrän nyt panna tähän pisteen.