ONGELMAJÄTETTÄ

 

Voitin vuonna 1997 Hämeen heimoliiton kirjoituskilpailun runosarjalla Annan anteeksi pojalle. Se oli hienoa. Sain palkinnonkin, se jaettiin muistaakseni Mäntän klubilla, kun jollain liiton elimellä taisi olla siellä sopivasti kokous - vai olisiko peräti ollut niin, että kokoustivat siellä saadakseen palkinnonjaon hoidettua samalla... Sanon muistaakseni siksi, että esimieheni katsoi, että minun oli tarpeellisempaa olla kyseisenä päivänä koulutuksessa Hollolassa kuin pönöilemässä heimoveljien- ja sisarten kanssa. Ja siitä koulutuksessa läsnä olemisestahan  minulle palkkaa maksettiin. Hollolasta käsin olin sitten puhelimen välityksellä parissakin haastattelussa ja kilpailun tulos sai ilmeisen mukavasti julkisuutta mm. radiossa. Mutta palkinnon sain: heimoliitto lahjoitti minulle yhdeksän osaa Hämeen historia -teosta. Työkaveri kävi pokkaamassa laatikon puolestani ja roudasi sen sittemmin meille. Kirjat majailevat hyllyssäni   edelleen. Ja ovat lukematta. 

Jo mainitussa koulutuksessa Hollolan Siikaniemessä tuli illalla saunassa puhetta saavuttamastani ykkössijasta. Muudan rovasti äityi esitelmöimään, miten sellainen oli huomionosoitus ammattikuntaamme kohtaan - että olemme taitavia sanankäyttäjiä. En kommentoinut kylyssä asiaa kummemmin, totesinpahan mielessäni, että höpö höpö. Minä sen kilpailun voitin, ei mikään rovastikaarti. Jo vanhat peipohjalaiset ymmärsivät, että aika ajoin on viisasta olla sanomatta mitään. Sanonta olisi pitänyt paikkansa noilla lauteilla sen rovasti osalta ja piti varmasti minunkin osaltani.

”Sinne on kokoontunut aika paljon niteitä, joitten ei oikeastaan tarvitsisi olla huushollissamme, jossa samaan aikaan on melkoinen määrä kirjoja, jotka eivät mahdu hyllyihin.”

Olen pikku hiljaa aloittelemassa vuosia harkitsemaani olohuoneemme kirjahyllyn perkaamista. Sinne on kokoontunut aika paljon niteitä, joitten ei oikeastaan tarvitsisi olla huushollissamme, jossa samaan aikaan on melkoinen määrä kirjoja, jotka eivät mahdu hyllyihin. Poistolistalle ovat päätymässä nyt nämnä Hämeen historian osat, jotka vievät kohtalaisen määrän hyllytilaa ja painavat enemmän kuin yliopistosairaalan vastuualueen eettisen toimikunnan kokouksen tavanomainen asialista. Rupesin punnitsemaan paitsi kiloja myös tunnearvoa. Olenhan saanut kirjat osoituksena ihan merkittävästä suoriutumisesta kirjoitushommissa.

Asian tarkempi aprikointi laskee tunnearvoa kummasti, kilot pysyvät. Hämeen historia on ollut julkaisijalleen mittava projekti, jonka parissa on aherrettu kaiketikin neljällä vuosikymmenellä. Ensimmäinen osa on omistettu presidentti J.K. Paasikivelle, nuorimmat on painettu 1970-luvun jälkipuoliskolla. Syksyllä 1997 teossarja oli luultavasti muodostunut Hämeen heimoliitolle jo jonkinlaiseksi ongelmajätteeksi, jota lojui viemässä varastotilaa. Mikäpä oli sopivampi tapa päästä edes muutamasta kirjasta kuin antaa ne kirjoituskilpailun palkintona. Luulen, että kukaan ei uskonut minulle oikeasti olevan teoksista sen kummempaa iloa: palkitseminen tuli kuitatuksi ja se siitä. Joskus mietin, että olisivat voineet antaa jotakin vastaanottajalle mieluisampaa, kuten käteistä. Ruuat kai olisin saanut palkinnon vastaanottamisen yhteydessä, mutta kun olin siellä Hollolassa.

Alun perin kilpailun parhaimmistoa oli puhe julkaista, mutta ka,  liitto luopui aikeesta. Tekstisarjani on sittemmin julkaistu kokoelmassani Taivas on harmaa Cadillac: partisaanimusiikkia (2000) ja uudelleen ”divarin helmenä” lätyskässäni Sundaen jälkeen (2017). Vilppulalaiset runoihmiset esittivät sitä aikoinaan useamman kerran ja ihan ensimmäisen kerran sarja taisi olla julki Vilppulan joulussa 1997.

Mutta ehkä ne menevät nyt, ne kirjat.

”Jos divari ei huoli, kierrätys kutsuu kirjoja niin kuin niiden aikaisempaa omistajaakin.”

Hämeen historia ei ole suinkaan ainoa osa kirjastoani, joka uhkaa olla ongelmajätettä.  Ja kunhan edetään aikajanalla optimistisen arvion mukaan parikymmentä vuotta, suurin osa kirjoistani on perikunnalleni ongelma. Kukaan ei niitä  halua, kenelläkään ei ole tilaa. Jos divari ei huoli, kierrätys kutsuu kirjoja niin kuin niiden aikaisempaa omistajaakin.

”Minun on turha säikytellä jälkeläisiäni perinnöttä jättämisellä, heidän pelkonsa on tismalleen päinvastainen.”

Eivätkä perikuntani ongelmat lopu kirjoihin: on esimerkiksi nelinumeroinen määrä cd-levyjä. Eikä yhdelläkään lapsistani taida olla edes cd-soitinta. Minun on turha säikytellä jälkeläisiäni perinnöttä jättämisellä, heidän pelkonsa on tismalleen päinvastainen.

”Ja jos minulta sattuu jäämään tämän elämän perästä jotain rahanarvoistakin, ei ole ihan kohtuutonta, että perijät hommaavat edes siirtolavan pihaan.”

Näiden ajatusten keskellä tilasin tänään yhden kirjan lisää ja pari muutakin on tulossa. Ovat sitten aikansa tärkeitä minulle. Ja jos minulta sattuu jäämään tämän elämän perästä jotain rahanarvoistakin, ei ole ihan kohtuutonta, että perijät hommaavat edes siirtolavan pihaan. Ihan tositarkoituksella en aio kuolinsiivoilla missään vaiheessa. Minulla on elämälle  mukavampaakin käyttöä.