Paarlahden leveydeltä

  ERÄÄN JUNAMATKAN ANATOMIAA Päin nousevan Suomenselän reunaa   Erään junamatkan anatomia valottaa konkreettisesti sitä, mistä asiakaskokemus syntyy. Torstaina 24.11.2022 matkustin Oulusta Vilppulaan. Ostin lipun Oulusta 16.11. lähtevään pendolinoon. Kuuden jälkeen lähtevällä intercitylläkin olisin kerinnyt vaihtoyhteyteeni Tampereella, mutta en viitsinyt jäädä notkumaan Pohjois-Pohjanmaalle. Sain lipun lemmikkieläimille sallittuu vaunuun, mikä tasapainotti hyvin Oulun reissuani: menomatkan tiistaina olin taittanut leikkivaunussa. Tuttavani sanat osoittautuivat silloin taas tosiksi:   ”Kokemukseni mukaan ne ovat koko junan rauhallisimpia paikkoja. Muutama lapsi laskee liukumä ke ä ja sitten siellä on niitten lasten äitejä, jotka ovat niin väsyneitä, ettei heitä kiinnosta mikään riekkuminen tai matkapuhelimeen kailottaminen.” Mutta paluumatkalle siis torstaina klo 16.11, ajassa. Lemmikkivaunussa on sen verran väljyyttä, että saan istua ikkunan kyljessä ja viereinen paikka jää tyhjäksi.

  ”ELÄMÄ ON HAAPAMÄEN RATA. JUMALA KANNATTAA TAPPARAA.” Perjantai-iltapäivä. Istun kiskobussiin Tampereen asemalla. Saan kenties viimeisen vapaana olevan istumapaikan. Väkeä jää seisomaan. Lähtölupaa vartoileva H427 Tampereelta Keuruulle on täynnä kuin Pyrysen pyssy. Kuljettaja ilmoittaa lisäkapasiteettibussin lähtevän aseman edestä ja kehottaa ihmisiä siihen suuntaan. Ehkä joku lähteekin. Äkkiä ajateltuna lisäkapasiteetti vaikuttaa asiakkaitten palvelemiselta ja on varmasti sitäkin. Samaan aikaan se tuntuu  matkustajien kusettamiselta: kun olet ostanut lipun, jossa luvataan tunnin matkia Vilppulaan ja päädyt bussiin, joka jolkottaa samaa väliä puolitoistakertaisen ajan, ei se ihan oikeinkaan mene. Nyttemmin VR sentään myöntää, että heidän on vaikea laskea kiskobussin matkustajamääriä ostettujen lippujen mukaan, koska junaa käyttävät myös Tampereen kaupunkiliikenteen lipulla matkustavat Orivedelle menijät ja itseni kaltaiset kausilippulaiset, jotka eivät näy missään, paitsi junassa.

  ”ISKÄ ISTUU TAAS KONEELLA” " Olin sanojen kanssa  tosissani. Silloinkin. Luotin, että kaverit eivät jätä.    Kuukautta aikaisemmin olin kirjoittanut mitä sattuu." Isänpäivänä 2022 on aika kaivaa esille neljä vuotta vanha teksti. Kirjoitin sen lokakuun 2018 alkupäivinä ollessani viikonloppulomalla kuntoutuslaitoksesta, jossa olin nelisen viikkoa syyskuussa tapahtuneen aivoverenvuodon jälkeen. Kirjoitin tekstin vaimoni kehotuksesta ja se on alun perin julkaistu Aamulehden tuon vuoden isänpäiväsivuilla ja sittemmin vuonna 2019 ilmestyneessä kirjassani Vanha 55: ensimmäinen, toinen ja kolmas matka .  Mutta ennen kaikkea kirjoitin tekstin alunperin varmasti paljolti todistaakseni olevani edelleen olemassa. Olinhan minä ja olen toistaiseksi ollut. Alla oleva teksti on olosuhteet huomioon ottaen ehkä kovinta kamaa, mitä olen saanut aikaiseksi. Sen verran päätäni oli tuolloin hölskytelty. Olin sanojen kanssa  tosissani. Silloinkin. Luotin, että kaverit eivät jätä.   Kuukautta