”ISKÄ ISTUU TAAS KONEELLA”

"Olin sanojen kanssa  tosissani. Silloinkin. Luotin, että kaverit eivät jätä.  Kuukautta aikaisemmin olin kirjoittanut mitä sattuu."

Isänpäivänä 2022 on aika kaivaa esille neljä vuotta vanha teksti. Kirjoitin sen lokakuun 2018 alkupäivinä ollessani viikonloppulomalla kuntoutuslaitoksesta, jossa olin nelisen viikkoa syyskuussa tapahtuneen aivoverenvuodon jälkeen. Kirjoitin tekstin vaimoni kehotuksesta ja se on alun perin julkaistu Aamulehden tuon vuoden isänpäiväsivuilla ja sittemmin vuonna 2019 ilmestyneessä kirjassani Vanha 55: ensimmäinen, toinen ja kolmas matka.  Mutta ennen kaikkea kirjoitin tekstin alunperin varmasti paljolti todistaakseni olevani edelleen olemassa. Olinhan minä ja olen toistaiseksi ollut.

Alla oleva teksti on olosuhteet huomioon ottaen ehkä kovinta kamaa, mitä olen saanut aikaiseksi. Sen verran päätäni oli tuolloin hölskytelty. Olin sanojen kanssa  tosissani. Silloinkin. Luotin, että kaverit eivät jätä.  Kuukautta aikaisemmin olin kirjoittanut mitä sattuu. Kuntoutuksessa olin viisastunut ainakin sen, että tekstejään ei siellä kannata näyttää kenellekään - kirjoittajaa ymmärretään jossain muualla.  

Kiskoille

Seuraavien kuukausien aikana ollessani jo kotosalla kirjoittaminen piti minut  järjissäni. Auttoi minjua pääsemään takaisin raiteille.  Mutta tässä se on, neljän vuoden takaa:

 Joulukuinen perjantai. Istun Tampereen yliopiston Arvo-rakennuksen auditoriossa. On alkamassa tyttäreni väitöstilaisuus. Akateeminen arvokkuus silaa tunnelman. Nyt tehdään lääketiedettä. Väittelijä, vastaväittäjä ja kustos ottavat paikkansa. Lektio on alkamassa.

Tiedän, että minun ei tarvitse jännittää, sillä tässä vaiheessa ei oltaisi, jollei kaikki olisi menossa hyvin. Jännitän kuitenkin.

Luento alkaa. Jännitykseeni sekoittuu ylpeyttä. Samalla tislautuu kirkkaaksi se, että seuraan jotakin, missä tyttäreni ei tarvitse minua yhtään mihinkään. Jos hän johonkin minua tarvitsee, se on jotain aivan muuta.

Muistan, kun aikoinaan hain sinua eskarin yökoulusta. Minun piti odottaa päiväkodin aulassa sen aikaa, että kirurgi sai leikkauksensa loppuun. Siitä on pitkä aika vain vuosissa. Joulukuisena perjantaina olet juhlasi ansainnut. Tohtori ja isän Pula-Ikka.

Oppiarvot ja työelämän saavutukset ansaitaan. Vuosilomakin kaavitaan kokoon paiskimalla töitä.  Samalla on asioita, joita ei tarvitse ansaita. Yksi niistä on isän rakkaus lapsiaan kohtaan. Tohtorityttäreni, sinä olisit minulle ihan yhtä yhtä rakas, vaikka et olisi saavuttanut mitään tai edes tavoitellut sen kummempaa. Teitä on kolme minulle yhtä rakasta ihmistä. Sinä, veljesi ja sisaresi.

Jonakin hetkenä, jolloin ajatukseni ovat haparoineet kohti pyhää ja ikuista, olen miettinyt Jumalan kaikkivaltiuden rajoja. Ne kulkenevat siinä, että hän ei voi rakkaudelleen luotujaan kohtaan mitään. Ei niin pätkän vertaa. Uskon, että tässä ihan maallisessa isänrakkaudessa on jokin kalpea häivähdys samaa.

On asioita joita ei tarvitse ansaita. Ja on asioita, joille ei voi mitään. Ei niin pätkän vertaa.

Tuo joulukuu jäi taakse. Seuraavassa syyskuussa putosin kesken tavallisen lauantain tuntemattomaan maailmaan. Aamusta olin töissä, iltapäivällä makasin yliopistosairaalan valvontaosastolla. Elämän ensisijaiseksi tavoitteeksi muotoutui se, ettei henkilötietojani siirrettäisi ranteesta varpaaseen. Hiljalleen elämä selkiytyi. Päässäni virtaava veri oli juossut ohi rännistä ja solminut mennessään kaalini yhteyksiä uusin tavoin. Olin iloinen tajutessani pystyväni edelleen ajattelemaan, puhumaan ja sittemmin luvan saatuani kävelemään. Samalla olin tietoinen siitä, että olisin hyvinkin voinut myöhästyä illan viimeisestä kiskobussista Vilppulaan.

Puhelin soi sairaalan illassa. Kukaan ei kysy, saako peräkärryä lainaksi tai pääsenkö hakemaan illan viimeiseltä kiskobussilta.

Kun olen nyt punnertanut takaisin kohti pintaa ja valoa, olen joutanut miettimään moninaisia. Paljon olen miettinyt teitä, tyttäreni ja poikani. Yhdessä äitinne kanssa te olette olleet parhaat terapeuttini.

En ole ansainnut teitä. Mutta ei minun ole tarvinnutkaan. Lähimpiään ei tarvitse. On asioita, joita ei tarvitse ansaita. Ja asioita, joille ei voi mitään. Ei niin pätkän vertaa.

Ja lukiessanne tätä tiedätte, että iskä istuu taas koneella.

(Lokakuu 2018)