Paarlahden leveydeltä

  LOPPUMASSA Viittä vaille hirvittää Tulevana tiistaina – siihen on tätä kirjoittaessani neljä kokonaista kalenteripäivää – tarkoitukseni on palata pysyvämmin työhön, josta olen ollut vapaalla helmikuun yhdentenätoista sattuneesta onnettomuudesta lähtien. Poissaololle tulee siis mittaa runsaat kaksi ja puoli kuukautta ja nyt se on  loppumassa. Lomalla en ole ollut. Työn alkamisen alkaessa kummitella mielessä myönnän suoraan, että viittä vaille hirvittää. Sen verran pihalla tunnen olevani kaikesta työhön kuuluvasta juuri nyt ja vielä. Sillä lailla kova trippi jalan murtuminen ja siitä kuntoutuminen on ollut. Se on ollut jalka kipsissä huonosti nukuttuja öitä, maailman rajautumista maantieteellisten koordinaattiensa puolesta suureksi osaksi aikaa talomme alemman asuinkerroksen kokoiseksi. Muutaman kerran viikossa olen käynyt seikkailulla kellarin pesutiloissa, käynnit olivat varsinkin alkuun melkoinen ponnistus. Kodin ulkopuolella kävin puolentoista kuukauden aikana vain välttämättömillä

  ALL IN!   ”Janice pysähtyi muutaman minuutin kuluttua talonsa eteen ja sammutti moottorin. Hän kääntyi puolittain minuun päin. - Onko jotain muuta, mitä voin tehdä? - Rukoile, että kaikki sujuu hyvin.” - James Reasoner : Texasin tuuli. Suom. Juri Nummelin (Kustantamo Helmivyö 2021). Näin keväällä talvikauden urheilulajien tiimellys tiivistyy ja mestaruuksista väännetään. Ottelut ovat itseni kaltaiselle penkkiurheilijalle mieluista seurattavaa, mutta kielikorva pakkaa sairastaa. Erityisesti jääkiekkoon on pesiytynyt minua liki oksettava tapa sotkea yhdysvaltalaiskieltä suomen sekaan. Puhutaan game sevenista , highlightseista ja milloin mistäkin. Jalkapallossakin toki osataan: hiljattain pelaaja valitti, miten heidän joukkueellaan oli ollut huono preseason . Harjoituskausi siis. Urheilukieleen on tupsahtanut toki paljon muitakin minulle kyseenalaisuuksina näyttäytyviä juttuja, en esimerkiksi ymmärrä, miten se, että jääåkiekko-ottelu pelataan ulkona pakkasessa, tekee siitä

  KIERRÄTETTÄVÄÄ KAMAA ”Pitää muistaa sanoa kiitos  ihmisille,  jotka ovat olleet sisua tärkeämpiä.” Joskus toissa vuosikymmenellä kanssa-autoilija muotoili appivanhempieni asuttaman taloyhtiön parkkipaikalla silloisen autoni takakulman uudelleen. Asiasta oli harmia lähinnä sen hoitamisen vaivan verran: ihminen oli reilusti jättänyt yhteystietonsa pyyhkijän sulan ja tuulilasin väliin ja hänen vakuutuksensa kjorvasi seuraamukset. Vakuutusyhtiön tarkastaja kävi tutkailemassa asiaa korjaamolla ja totesi, että kun on sen verran vanha auto, tulee käyttää purkuosia. Totesin hänelle, että me oilaan varmaan itsekin siinä iässä, että tarvittaessa varaosat otetaan vainajasta. En muista, ilahtuiko tarkastaja varsinaisesti sanailustani. Auto joka tapauksessa tuli korjattua, jostain takalampun lasikin – tai eihän se lasia ole – hommattiin. Sittemmin kyseinen auto kokonaisuudessaan paalattiin keväällä 2018 vähän ennen kuin olin itse mennä aivotällin myötä paaliin. ”Helmikuussa jalkaani laitettiin