LOPPUMASSA

Viittä vaille hirvittää

Tulevana tiistaina – siihen on tätä kirjoittaessani neljä kokonaista kalenteripäivää – tarkoitukseni on palata pysyvämmin työhön, josta olen ollut vapaalla helmikuun yhdentenätoista sattuneesta onnettomuudesta lähtien. Poissaololle tulee siis mittaa runsaat kaksi ja puoli kuukautta ja nyt se on  loppumassa. Lomalla en ole ollut. Työn alkamisen alkaessa kummitella mielessä myönnän suoraan, että viittä vaille hirvittää. Sen verran pihalla tunnen olevani kaikesta työhön kuuluvasta juuri nyt ja vielä. Sillä lailla kova trippi jalan murtuminen ja siitä kuntoutuminen on ollut. Se on ollut jalka kipsissä huonosti nukuttuja öitä, maailman rajautumista maantieteellisten koordinaattiensa puolesta suureksi osaksi aikaa talomme alemman asuinkerroksen kokoiseksi. Muutaman kerran viikossa olen käynyt seikkailulla kellarin pesutiloissa, käynnit olivat varsinkin alkuun melkoinen ponnistus. Kodin ulkopuolella kävin puolentoista kuukauden aikana vain välttämättömillä asioilla terveyskeskuksessa. Sitten pikkuhiljaa jalan vapauduttua kipsistä ja ennen kaikkea maan vapauduttua lumi- ja jääpeitteestä universumi avartui. Siinä samalla tein henkistä matkaa. Toki luin ja katsoin televisiota, mutta ennen kaikkea askaroin omasssa päässäni. Se ei ollut kaikin ajoin mukavaa. Ja samalla  koitin parhaani mukaan venyä ja vetristyä saamieni ohjeitten mukaisesti. Ei siis lomaa, todellakaan. Mutta pahemmissakin paikoissa olen ollut, joten selviän. Mitä valittaa. 

”Elämä ei ollut menneenä kevättalvena oikein herkkua, ei herkutteluakaan.”

Ja loppumassa, se on onneksi samoissa lukemissa kuin tripin alkaessa. Se ei hirvitä.  Linjojen pitämisestä  kuuluu kiitos suurelta osin puolisolleni, joka piti minut tarkan vahdin alla syömisten suhteen aikana, jolloin liikkumiseni oli olematonta. Elämä ei ollut menneenä kevättalvena oikein herkkua, ei herkutteluakaan. Hyvä niin. Välillä oli kyllä nälkä.

Lähden kohta täältä kellarin työhuoneestani (johon en käytännössä päässyt liki kahteen kuukauteen, emkä pystynyt kirjoittamaan ruokahuoneen pöydän ääressäkään kuin pieniä pätkiä kerrallaan, kun jalka ei tykännyt istumisesta) katsomaan ottelua olohuoneen televisiosta. Aion nauttia peliä seuratessani kupin tai kaksi teetä tai kofeiinitonta pikakahvia. Jo siitä ilosta, että voin vaivattomasti tehdä niin katsellessani televisiota olohuoneen sohvalla: muutama viikko tässä taannoin kului sillä tavalla, että piti tehdä valinta sen suhteen ju0ko kahvia vai katsooko televisiota: kahden kyynärsauvan kanssa et vie kahvikuppia keittiöstä mihinkään. Ja kun ei aina viitsinyt vaivata kumppaniaankaan palveluspuuhiin. Aina joskus viitsi.