Paarlahden leveydeltä

SITÄ JOULUA EN MUISTA Uudelleenvierailtu vuosi 1963. Kirjoitus on julkaistu alunperin Maskun Lions-klubin Lumilyhty-lehdessä vuonna 1989. Mihinkään ei ole kajottu. Vuonna 1963 Suomessa vietettiin joulua. Joku voi kysyä, että uutisenko kerroit. Itselleni sydäntalven juhla ei kuitenkaan tuolloin ollut itsestäänselvyys eikä minulla ollut omakohtaista kokemusta sen säännöllisestä toistuvuudesta. Tuo joulu nimittäin on ensimmäinen, jota minä en muista. Sen vieton toden teolla käynnistyessä varsinaisen juhlan aattona minulla oli ikää 72 päivää. Paljon oli muuttunut sitten edellisen joulun. Maa oli saanut maksuvälineeksi uudistetun markan. Tiettävästi tuolloinkin ostettiin joululahjoja, ja vanhat ja uudet rahat vilisivät iloisesti sekaisin kauppojen kassoilla. Vielä kymmenen vuotta myöhemmin saatoin aikuisten puheesta poimia käsitteen ”vanha miljoona”. Tuolloin ymmärsin jo sen, että he eivät puhuneet omaisuudestaan, vaan veloistaan. Mutta jouluna 1963 lahjat joka tapauksess

SE KEN TULEE VIIMEISEKSI   "Jotakin tällaisia huomaan miettiväni aina joulukuun yhdeksäntenä."   Joulukuun yhdeksäs, Annin päivä. Tänään on kulunut 38 vuotta siitä, kun kuolema ensimmäisen kerran astui lähipiiriini niin, että muistan jotakin.. Vaarini menehtyi kotonaan Jäminkipohjassa 9.12.1976. Toisen puolen isoäitini oli kuollut jo alkuvuodesta 1967, mutta olin silloin niin pieni, että tunnelmat eivät ole palautettavissa pääni uumenista.. Hautajaisissa kuulemma olin. Siunaaminen toimitettiin haudalla ja homma kesti kovan pakkasen takia kahdeksan minuuttia. Näin minulle on myöhemmin kertonut äitini serkku, pohjalainen pappismies.   Joulukuussa 1976 vaari oli ollut mummun kassa serkkunsa luona nimipäiväkahvilla. Kotiin palattuaan hän ehti laittaa television päälle katsellakseen uutiset. Ne jäivät näkemättä. Näin kuolema tuli perhepiiriimme niin kuin se usein tulee. Luonnollisena, mutta kuitenkin juuri siihen hetkeen odottamattomana. "Jotenkin tajus

VARAMIES PALVELUKSESSA "Eläköön siis vikaeeraus ja tilalle astuminen!" Kotikaupungissani pidettiin takavuosina erään henkselipoikien petoeläinyhdistyksen piirikokous. Menot olivat juhlalliset. Tapasin koulun liikuntasalin aulassa kaverini, joka kysäisi, missä roolissa minä olen paikalla – hän kun ei ollut huomannut nimeäni ohjelmassa. Kerroin tuuraavani tervehdyssanojen lausujana kirkkoherraa, jolle oli tullut este. Kysyin puolestani, miksi kaverini oli saapuvilla. sillä hänenkään nimeään ei ollut lehtisessä. Hän kertoi paikkaavansa pianistia, jonka piti esiintyä tilaisuudessa. Totesimme, että voisimme varmaankin perustaa jonkin varaihmisfirman. Joskus ennenkin oli ollut vastaavia tilanteita. "Missähän kaikessa olen elämäni aikana ollut jonkun varamiehenä?" Lähetin äsken tämän vuoden viimeisen maksetun tekstin tilaajalle. Tuurasin alkukesästä lähtien kollegaani kirjoittamalla Kirkon tiedotuskeskukselle hartauskirjoituksia, joita mm. paikallisl

RISAISEN ELÄMÄN JÄLKIMAININGISSA  " Teos on dokumentti muustakin kuin Juice Leskisestä." Antti Heikkisen kirjoittama Juice Leskisen elämäkerta Risainen elämä (Siltala 2014) on luettu. Olen jälkimainingeissa. Kirja ei ollut huono, mutta jätti minuun mieltä vaivaavia kysymyksiä. Ehkä se juuri siksi on hyvä. Myös muutama yksityiskohta jäi ajatuksiini kaivelemaan. Isoon kirjaan mahtuu paljon – myös virheitä, puutteita tai epätarkkuuksia, jotka ovat ehkä kovinkin epäoleellisia. Mutta minkäpä tässä itselleni voin, kun en haluakaan voida.  Teos on dokumentti muustakin kuin Juice Leskisestä. Valitettavasti se maalaa karun kuvan esimerkiksi tiettyjen suomalaisten muusikoiden työmoraalista takavuosina. Maksettuja keikkoja soitettiin kännissä ja osa meiningistä meni viemäriin. Heikkisen kirjan mukaan suuri muutos tapahtui Juice Leskisen orkesterien osalta Slamin ja Grand Slamin välillä. Voi toki kysyä, missä on ongelma, jos paikalle löytyy katsojajoukko, joka kaikest