SE KEN TULEE VIIMEISEKSI

 

"Jotakin tällaisia huomaan miettiväni aina joulukuun yhdeksäntenä."

 

Joulukuun yhdeksäs, Annin päivä. Tänään on kulunut 38 vuotta siitä, kun kuolema ensimmäisen kerran astui lähipiiriini niin, että muistan jotakin.. Vaarini menehtyi kotonaan Jäminkipohjassa 9.12.1976. Toisen puolen isoäitini oli kuollut jo alkuvuodesta 1967, mutta olin silloin niin pieni, että tunnelmat eivät ole palautettavissa pääni uumenista.. Hautajaisissa kuulemma olin. Siunaaminen toimitettiin haudalla ja homma kesti kovan pakkasen takia kahdeksan minuuttia. Näin minulle on myöhemmin kertonut äitini serkku, pohjalainen pappismies.

 

Joulukuussa 1976 vaari oli ollut mummun kassa serkkunsa luona nimipäiväkahvilla. Kotiin palattuaan hän ehti laittaa television päälle katsellakseen uutiset. Ne jäivät näkemättä. Näin kuolema tuli perhepiiriimme niin kuin se usein tulee. Luonnollisena, mutta kuitenkin juuri siihen hetkeen odottamattomana.

"Jotenkin tajusin, että edes 13-vuotias ei välttämättä osaa kylmiltään surra. Ei tiedä, miten surraan."

 

Kaikenlaista pientä on jäänyt mieleni pohjalle. Kuten se, että tuona päivänä puhelimemme oli epäkunnossa. Sanan tapahtuneesta toi isotätini poikkeamalla talossa iltamyöhällä. Olin jo nukkumassa ja kuulin oven läpi eteisestä sanat ”vaari on kuollut”. Isä lähti sitten puhelinkopista soittamaan äidilleen. Muistan myös, että en aamulla oikein tiennyt, miten mennä aamiaispöytään.

 

Hautajaiset olivat vielä ennen joulua. Matkustin niihin sisareni kanssa Kovasen liikenteen bussilla, koska meidän autoon piti saada mahtumaan muutamia sukulaistätejä.  Tuohon aikaan hautajaisiin kokoonnuttiin isolla porukalla. Isäni kaverit lauloivat mieskvartettina haudalla. Muistotilaisuus pidettiin Ruoveden nyt jo puretussa seurakuntatalossa. Illemmalla olimme lähisukulaisten kanssa mummulassa, jonne matkasin setäni Toyota Crownin jousilla.  Saatoimme jäädä yöksikin, siitä en ole ihan varma. Ennen hautajaisia kummisetä hukkasi autonsa avaimet. Serkkujen hautajaisvaatteet olivat lukon takana. Avaimia etsittiin pihalunta haravoimalla. Kai ne joskus löytyivät, mutta eivät ennen siunaustilaisuutta.

 

En tiennyt, miten mennä aamiaiselle – enkä tiennyt paljon muutakaan. Jotenkin tajusin, että edes 13-vuotias ei välttämättä osaa kylmiltään surra. Ei tiedä, miten surraan. Isäni oli suomalainen mies, joten hänestä ei oikein saanut selvää. Toisenlainen kuin yleensä hän oli. Ymmärsin, että huonoja vitsejä ei nyt kannattanut kertoa. Sain moitteita rokin huudattamisesta surutalossa. Kai se olikin sopimatonta. Jotakin aikuisten turvallisuutta olisin varmaankin kaivannut ympärilleni lisää. Olisinko sitten suostunut ottamaan sitä vastaan, on toinen juttu.

 

Oma keskenkasvuiskokemukseni palautui mieleeni, kun toinen isoisäni kuoli joulun 1999 alla. Ymmärsin, että meidän aikuisten pitää opettaa lapsille kaikenlaista. Myös suremista. Yritin tehdä tilaa sille, että lapsi saa surra sillä tavalla kuin värkeissä on varaa. Tai olla surematta, kun ei oikein osaa. Mieleeni on jäänyt toisen tyttäreni kysymys: ”Miksi sinä isä et itkenyt hautajaisissa, kun kaikki muut itkivät?” Lapsi oli tehnyt terävän huomion. Hän myös tiesi, että olin ollut isoisäni kanssa läheinen. Vastasin, että itkin itkuni toisessa kohdassa – siunaustilaisuudessa minun tehtäväni oli hoitaa toimitus  niin, että muilla oli tuvallinen olo, ei itkeä. Siunasin siis toisen isoisäni hautaan niin kuin hän oli yli kymmenen vuotta aikaisemmin toivonut.

"Toivon, että lapseni ovat aikanaan haudallani jättämässä hyvästejä ja toteamassa, että ei se ollut aina helppo, mutta aika jätkä kuitenkin."

 

Kuolema on raskas asia. Joskus se on lohduton, eikä siihen silloin kannata edes yrittää keksiä lohtua.. Jokaisen kohdalle se tulee jossakin muodossa.  Se on myös ilmiö, jolla on monet kasvot. Opin tämän nuorena pappina, kun vanhainkodin asukas pohti, että koskahan hän pääsee pois. Kyseessä ei ollutkaan yksioikoisesti tuhovoima – elämästä voi saada myös ilman suurta tragiikkaa tarpeekseen.  Töitteni luonteen takia olen joutunut katselemaan kuoleman kasvoja monesta eri näkökulmasta – toki vähän sivusta. Luonnollisen ja myös luonnottoman kuoleman. Tappajan sielunliikkeiden arvuuttelemista myöten. Kaikki se on jättänyt minuun jälkensä. Omaa kuolemaani olen lähestulkoon lakannut pelkäämästä. Tullessaan se ei ole enää minun ongelmani. Toki toivon, että siihen on vielä aikaa. Toivon, että lapseni ovat aikanaan haudallani jättämässä hyvästejä ja toteamassa, että ei se ollut aina helppo, mutta aika  jätkä kuitenkin. Jotakin tällaisia huomaan miettiväni aina joulukuun yhdeksäntenä.