RISAISEN ELÄMÄN JÄLKIMAININGISSA

 "Teos on dokumentti muustakin kuin Juice Leskisestä."

Antti Heikkisen kirjoittama Juice Leskisen elämäkerta Risainen elämä (Siltala 2014) on luettu. Olen jälkimainingeissa. Kirja ei ollut huono, mutta jätti minuun mieltä vaivaavia kysymyksiä. Ehkä se juuri siksi on hyvä. Myös muutama yksityiskohta jäi ajatuksiini kaivelemaan. Isoon kirjaan mahtuu paljon – myös virheitä, puutteita tai epätarkkuuksia, jotka ovat ehkä kovinkin epäoleellisia. Mutta minkäpä tässä itselleni voin, kun en haluakaan voida. 

Teos on dokumentti muustakin kuin Juice Leskisestä. Valitettavasti se maalaa karun kuvan esimerkiksi tiettyjen suomalaisten muusikoiden työmoraalista takavuosina. Maksettuja keikkoja soitettiin kännissä ja osa meiningistä meni viemäriin. Heikkisen kirjan mukaan suuri muutos tapahtui Juice Leskisen orkesterien osalta Slamin ja Grand Slamin välillä. Voi toki kysyä, missä on ongelma, jos paikalle löytyy katsojajoukko, joka kaikesta huolimatta taputtaa käsiään ja kivaa on. Minusta meno on Heikkisen kuvauksen perusteella ollut vastenmielistä. 

"Risaisen elämän ääressä kysyn kuitenkin, kumman valitsisin

 -  runoilijoiden vai paavoväyrysten hallinnoiman yhteiskunnan?"

Diggailin Juice Leskistä nuorena. Siihen riitti syyksi jo se, että vanhempani paheksuivat häntä. Kyllästyin kuitenkin viimeistään 1980-luvun alussa Leskisen poliitikko- ja poliisivitseihin. Miehellä oli varmasti syynsä pottuilla kummillekin. Risaisen elämän ääressä kysyn kuitenkin, kumman valitsisin -  runoilijoiden vai paavoväyrysten hallinnoiman yhteiskunnan? Kaiken uhallakin ottaisin jälkimmäisen. Yhteiskuntakriittinen muusikkokin tarvitsee yhteiskunnan infrastruktuurin päästäkseen keikalle. Niin se vain on. Toinen asia on, että yhteiskunta tarvitsee samalla runoilijansa ja leskisensä pysyäkseen siedettävänä.

Sitten pari yksityiskohtaa kirjasta. Juice Leskinen levytti vuonna 1982 albumilleen Sivilisaatio kappaleen Lenny Bruce. Minua olisi kiinnostanut, oliko tällä mitään yhteyttä siihen, että Leskisen nuoruuden suuri suosikki Bob Dylan julkaisi saman nimisen kappaleen vuonna 1981 ilmestyneellä levyllään  Shot of Love. Heikkinen ei tätä noteeraa. Hauska kohta puolestaan on se, kun Heikkinen yhdistää vuoden 1981 Myrkytyksen oireet –kappaleen riimit ” Kuule, istuta vielä se omenapuu./ Vaikka tuli jo tukkaasi nuolee. / Vaikka huomenna saaste jo laskeutuu. /Vaikka huomenna aurinko kuolee” Lutheriin – mutta väärään Lutheriin. Heikkisen tekstissä puhutaan Martin Luther Kingistä, kun oikea Luther olisi toki ollut uskonpuhdistaja-Luther. Ja juttu tietysti paranee sillä, että koko viittaus on luultavasti epähistoriallinen. 

"Suuri osa taiteilijoista on parhaimmillaan tavattuna teoksissaan."

Tunsin itseni vanhaksi viimeistään, kun Heikkinen kertoo Leskisen kääntäneen ”Metallican biisin” Whiskey In The Jar Pate Mustajärven laulamaksi Kannulliseksi vaakunaa. Kappalehan on alun perin irlantilainen kansanlaulu, josta Phil Lynottin johtama Thin Lizzy teki rockversion 1970-luvun alkupuolella – ja Metallica on selvästi innostunut tästä omaan coveriinsa. Vuonna 1963 syntyneelle rockmuumiolle kappale on ensiksi Thin Lizzyn ja toiseksi kansanlaulu, vuonna 1985 syntyneelle kirjoittajalle ”Metallican biisi”. Näin maailma rullaa.

Suurin kysymykseni Risaisen elämän äärellä on kuitenkin se, mihin tarvitsen kaiken sen sisältämän tiedon Leskisestä. Jollain tavalla tulen verranneeksi lukukokemustani Leskisen bänditoverin kirjaan sisältyvään kertomukseen siitä, miten pari sälliä kuikuili ravintolan vessankopin reunan yli ja huuteli, että tulkaa katsomaan, täällä on Leskinen paskalla. Suuri osa taiteilijoista on parhaimmillaan tavattuna teoksissaan. Näin myös Juice Leskinen. Laulut jäävät pystyyn.