RISAISEN ELÄMÄN JÄLKIMAININGISSA
"Teos on dokumentti muustakin kuin Juice Leskisestä."
Antti
Heikkisen kirjoittama Juice
Leskisen elämäkerta Risainen elämä
(Siltala 2014) on luettu. Olen jälkimainingeissa. Kirja ei ollut huono, mutta
jätti minuun mieltä vaivaavia kysymyksiä. Ehkä se juuri siksi on hyvä. Myös
muutama yksityiskohta jäi ajatuksiini kaivelemaan. Isoon kirjaan mahtuu paljon –
myös virheitä, puutteita tai epätarkkuuksia, jotka ovat ehkä kovinkin
epäoleellisia. Mutta minkäpä tässä itselleni voin, kun en haluakaan voida.
Teos on dokumentti muustakin kuin Juice Leskisestä.
Valitettavasti se maalaa karun kuvan esimerkiksi tiettyjen suomalaisten
muusikoiden työmoraalista takavuosina. Maksettuja keikkoja soitettiin kännissä
ja osa meiningistä meni viemäriin. Heikkisen kirjan mukaan suuri muutos
tapahtui Juice Leskisen orkesterien osalta Slamin ja Grand Slamin välillä. Voi
toki kysyä, missä on ongelma, jos paikalle löytyy katsojajoukko, joka kaikesta
huolimatta taputtaa käsiään ja kivaa on. Minusta meno on Heikkisen kuvauksen perusteella
ollut vastenmielistä.
"Risaisen elämän ääressä kysyn kuitenkin, kumman valitsisin
-
runoilijoiden vai paavoväyrysten hallinnoiman yhteiskunnan?"
Diggailin Juice Leskistä nuorena. Siihen riitti syyksi
jo se, että vanhempani paheksuivat häntä. Kyllästyin kuitenkin viimeistään 1980-luvun
alussa Leskisen poliitikko- ja poliisivitseihin. Miehellä oli varmasti syynsä
pottuilla kummillekin. Risaisen elämän ääressä kysyn kuitenkin, kumman valitsisin -
runoilijoiden vai paavoväyrysten hallinnoiman yhteiskunnan? Kaiken uhallakin
ottaisin jälkimmäisen. Yhteiskuntakriittinen muusikkokin tarvitsee yhteiskunnan
infrastruktuurin päästäkseen keikalle. Niin se vain on. Toinen asia on, että
yhteiskunta tarvitsee samalla runoilijansa ja leskisensä pysyäkseen
siedettävänä.
Sitten pari yksityiskohtaa kirjasta. Juice Leskinen
levytti vuonna 1982 albumilleen Sivilisaatio kappaleen Lenny
Bruce. Minua olisi kiinnostanut, oliko tällä mitään yhteyttä siihen,
että Leskisen nuoruuden suuri suosikki Bob
Dylan julkaisi saman nimisen kappaleen vuonna 1981 ilmestyneellä levyllään Shot of Love. Heikkinen ei tätä
noteeraa. Hauska kohta puolestaan on se, kun Heikkinen yhdistää vuoden 1981 Myrkytyksen
oireet –kappaleen riimit ” Kuule,
istuta vielä se omenapuu./ Vaikka tuli jo tukkaasi nuolee. / Vaikka huomenna
saaste jo laskeutuu. /Vaikka huomenna aurinko kuolee” Lutheriin – mutta väärään
Lutheriin. Heikkisen tekstissä puhutaan Martin Luther Kingistä, kun oikea
Luther olisi toki ollut uskonpuhdistaja-Luther. Ja juttu tietysti paranee
sillä, että koko viittaus on luultavasti epähistoriallinen.
"Suuri osa taiteilijoista on parhaimmillaan tavattuna teoksissaan."
Tunsin itseni vanhaksi viimeistään, kun Heikkinen
kertoo Leskisen kääntäneen ”Metallican biisin” Whiskey In The Jar Pate Mustajärven laulamaksi Kannulliseksi
vaakunaa. Kappalehan on alun perin irlantilainen kansanlaulu, josta Phil Lynottin johtama Thin Lizzy teki
rockversion 1970-luvun alkupuolella – ja Metallica on selvästi innostunut tästä
omaan coveriinsa. Vuonna 1963 syntyneelle rockmuumiolle kappale on ensiksi Thin
Lizzyn ja toiseksi kansanlaulu, vuonna 1985 syntyneelle kirjoittajalle ”Metallican
biisi”. Näin maailma rullaa.
Suurin kysymykseni Risaisen elämän äärellä on
kuitenkin se, mihin tarvitsen kaiken sen sisältämän tiedon Leskisestä. Jollain
tavalla tulen verranneeksi lukukokemustani Leskisen bänditoverin kirjaan
sisältyvään kertomukseen siitä, miten pari sälliä kuikuili ravintolan
vessankopin reunan yli ja huuteli, että tulkaa katsomaan, täällä on Leskinen
paskalla. Suuri osa taiteilijoista on parhaimmillaan tavattuna teoksissaan.
Näin myös Juice Leskinen. Laulut jäävät pystyyn.
Kommentit
Lähetä kommentti