Siirry pääsisältöön


VOI LUOJA 
– TAITEILIJA KUORRUTTI KIRKON!

”Niin pienet on ihmisen mitat!
Älä niistä välitä, Tor, Jumala,
Jahve, kuka lienetkin!
Luo!”
        (Jouni Paarlahti: Räjähtävä laava)


Kaarina Kaikkosen installaatio Totuuden henki  tämänvuotisilla Mäntän kuvataideviikoilla on herättänyt paikkakunnalla vilkasta keskustelua. Ei ihme, onhan teos ripustettu Mäntän kirkon julkisuvun ylle. Mänttä-Vilppulan seurakunnan kirkkoneuvoston luvalla tietysti. Keskustelu on ollut sitä, mitä keskustelu tuppaa nykyaikana olemaan: laineet käyvät. 

Taiteilija itse kortostaa (KMV-lehti 16.6.2014) kunnioittavansa kirkkoa. Hänen mukaansa teos on tehty eräänlaiseksi nykyajan alttaritauluksi. Lähtöajatuksena on se, että teoksen materiaalina oleviin paikkakuntalaisten lahjoittamiin paitoihin on jäänyt ripaus pitäjänsä energiaa. Ne ovat teoksessa paikallisten ihmisten symboleita.  Jokaisen sisällä on sykkinyt sydän. Paidat on aseteltu enkelin siipien muotoon siten, että värisävyt kirkastuvat ylöspäin. Kohti valoa.







Kaikkonen sanoo myös sen, mikä on ilmeistä: taideteoksen tulkinta on aina katsojan päässä. Joku näkee installaatiossa vain kirkon päälle ripusteltuja vaatteita. Itse olin hankkeesta kuultuani kriittinen, mutta katsottuani teosta paikan päällä  lumouduin. En ehkä niinkään miettinyt syvällisiä tulkintoja, vaan yksinkertaisesti viehätyin installaation estetiikasta. Viehätyin myös keskusteluista, joita minun oli mahdollisuus käydä joidenkin minun laillani teosta katsomaan tulleitten ihmisten kanssa.

"Samaan aikaan oman paitani sisällä sykkii sydän, joka haluaa ymmärtää myös niitä, joiden mieleen teos ei ole."

Katsellessani paitoja huomaan arvuuttelevani niiden tarinoita. Samaan aikaan oman paitani sisällä sykkii sydän, joka haluaa ymmärtää myös niitä, joiden mieleen teos ei ole. Kirkkoon latautuu muistojen kautta paljon. Se on vihkikirkko, rippikirkko, kastekirkko. Siellä on käyty kuulemassa läheisen ihmisen kuolinkiitosta. Tai sitten se yksinkertaisesti on ihmisen sielunmaisemassa kirkko.  Asiantilassa on jotakin samaa kuin siinä, kun pohjalainen linnakundi joskus takavuosina teititteli minua, vaikka olimme pitkältä ajalta tuttuja. Ei hän oikeastaan teititellyt minua, vaan pappisvirkaa, joka edusti hänelle risan elämän keskellä pyhää ja pysyvää. Eikä minunkaan tarvitse Kaikkosen installaatiosta joka päivä pitää. Katsoja saa pitää päänsä, mutta myös muuttaa ajatuksiaan.



Yhtä kaikki kirkko ei ole yhdentekevä. Ei edes nykään, ei ainakaan Mäntässä. Porua olisi luultavasti syntynyt paljon vähemmän, jos teos olisi ripustettu näyttelytila Pekilon päälle niin kuin joku ehdotti. Keskustelussa on toki myös puollettu teosta. Erityisesti mieleeni on jäänyt erään oman paitansa hankkeeseen lahjoittaneen paikallislehteen lähettämä tekstiviesti. Tuo paita oli pitänyt sisällään paljon kipua ja  nyt ihminen koki saaneensa omaan tarinaansa lohdutuksen. Hienoa.


Ja järjestääpä seurakunta - joka on siis vain yhteistyökumppani hankkeessa - juhannuksen jälkeen  myös kirkkotilaisuuden  otsikolla ”Kirkon paitahuntu hulmuaa – pahennusta vai parannusta?” Luvassa on näkökulmia taiteeseen, pyhyyteen, elämään ja johonkin muuhun kolmen pisteen edestä. Toivottavasti tilaisuus rohkaisee sinne saapuvia aitoon  ajatustenvaihtoon, joka on aina paljon hyminäharmoniaa arvokkaampaa. 

"Jumala loi jo ”alussa” niin kuin 1. Mooseksen kirjassa todetaan-- Miltä Totuuden henki näyttää tästä näkökulmasta?"

Minut Kaarina Kaikkonen pysäyttää työllään miettimään klassista kristinuskon tulkintaa. Kristitty uskoo Jumalaan Luojana, Lunastajana ja Pyhittäjänä. Jumala loi jo ”alussa” niin kuin 1. Mooseksen kirjassa todetaan.  Kristillisen jumalakuvan oleellinen osa on uutta luova Luoja, jossa voi ajatella olevan myös kaikki se ”luova hulluus”, joka taiteessa parhaimmillaan kukkii. Samaa, jonka voi myös ajatella purskahtavan siellä, missä  laava räjähtää.  Miltä Totuuden henki näyttää tästä näkökulmasta?

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

SAIRAALAPASTORI PALAA PAIKALLE ”Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen.”   Heinäkuu, parikymmentä astetta mittarissa. Pouta, puolipilvistä ja leppoisaa. Kahvihuoneessa joku puhuu lomalle jäämisestä, suurin osa omasta aamuväestäni on jo laitumilla. Minä tulin viime viikolla takaisin. Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen. Samalla alkoi syksy, auton tuulilasissa on aamuisin kosteutta. Paluu No ei sentään: kesä on hyvänlaisesti kesken, ja vapaaviikot vain pieni osa valoisaa vuodenaikaa. Heinäkuussa sairaala vaikuttaa äkkiä katsottuna rauhoittuvan lomakauteen ja tietynlaiseen hiljaiskäyntiin, mutta kuitenkaan ei. Minulta kysytään usein loppuvuoden satunnaiskeskusteluissa, onko minulla jouluaikana kovasti kiireitä. Tapaan vastata, että sairaalapapin työssä joulu ei ole kummempi sesonki, sillä ihmisten sairaudet eivät juurikaan tutki almanakkaa ilmaantuessaan. Tosiasiassa ajat, jolloin voi laulaa Sylvian joululaulun tai Suvivirren sitä t
  VIIMEISELLÄ MATKALLA ”Tulen kotiin. Jätämme berliininmunkit sunnuntain päiväkahville. Popedakin kai lopettelee jossain vaiheessa Tampereella.” ”Kirjoita siitä sellainen liuskan juttu, kun nehän ovat vähän niin kuin sun alaasi, viimeiset matkat.” Tapaamme kirjailija Timo Malmin kanssa syyskuun toisena 2023 Työväenkirjallisuuden päivässä Tampereen Werstaassa. Kerron tulleeni iltapäiväjunalla Vilppulasta ja palaavani sinne klo 19 lähtevällä bussivuorolla, joka on lajinsa viimeinen: yhteys lopetetaan tämän viikon jälkeen ja jatkossa linjaa ajetaan vain tiistaisin. On edessä siis viimeinen matka. Ja kun Pirkkalaiskirjailijoiden kunniajäsen kehottaa, saman yhdistyksen hännänhuippuihin kuuluva kirjallinen puuhastelija tekee ehdotuksen mukaan. Viimeiselle matkalle Valun ennen iltaseitsemää Tamperen linja-autoasemalle. Mäntästä puoli kuuden pintaan lähtenyt pikkubussi kurvaa hyvissä ajoin aseman kulmille. Kuulun vähemmistöön: suurin osa nurkilla vellovasta ihmismassasta on menossa Ratin
  AAMU LAKEUDELLA ”Runoilija on jättänyt rakennuksen.”     Sen jälkeen, kun säkillinen kiviä oli päätynyt konkelolle jääneeseen kuuseen ja kaatopaikkakuormaan nostamamme pesukoneen painon selittänyt   sinne pari vuotta aikaisemmin unohtunut lakanapyykki, oli paikallaan esittää kysymys miksi meidän hommat menevät aina tällaisiksi   istua hopeapajun alle katetulle päiväkahville, jättää vastaus myöhäiskesän auringon ja meitä tervehtimässä käyvän vireen kerrottavaksi. Antaa olla tasan.   Kirjoitin blogissani 4.10.2020: ” Isäni täyttää elämän tiedossa olevien piirteiden, kuten sen rajallisuuden niin salliessa 85 vuotta maaliskuussa 2021. Voisi kai kirjamiehen päivää juhlistaa kirjalla. ” Ajattelen edelleen juhlistavani ajankohtaa kirjalla, mutta isäni ei ole enää täyttämässä vuosiaan. Jouni Ilmari Paarlahden (s. 1936) elämä tuli valmiiksi perjantaina 30.10.2020 klo 15. Runoilija on jättänyt rakennuksen.   ”Isätön en ole, mutta isäni on kuollut.” Isä