Siirry pääsisältöön


VOI LUOJA 
– TAITEILIJA KUORRUTTI KIRKON!

”Niin pienet on ihmisen mitat!
Älä niistä välitä, Tor, Jumala,
Jahve, kuka lienetkin!
Luo!”
        (Jouni Paarlahti: Räjähtävä laava)


Kaarina Kaikkosen installaatio Totuuden henki  tämänvuotisilla Mäntän kuvataideviikoilla on herättänyt paikkakunnalla vilkasta keskustelua. Ei ihme, onhan teos ripustettu Mäntän kirkon julkisuvun ylle. Mänttä-Vilppulan seurakunnan kirkkoneuvoston luvalla tietysti. Keskustelu on ollut sitä, mitä keskustelu tuppaa nykyaikana olemaan: laineet käyvät. 

Taiteilija itse kortostaa (KMV-lehti 16.6.2014) kunnioittavansa kirkkoa. Hänen mukaansa teos on tehty eräänlaiseksi nykyajan alttaritauluksi. Lähtöajatuksena on se, että teoksen materiaalina oleviin paikkakuntalaisten lahjoittamiin paitoihin on jäänyt ripaus pitäjänsä energiaa. Ne ovat teoksessa paikallisten ihmisten symboleita.  Jokaisen sisällä on sykkinyt sydän. Paidat on aseteltu enkelin siipien muotoon siten, että värisävyt kirkastuvat ylöspäin. Kohti valoa.







Kaikkonen sanoo myös sen, mikä on ilmeistä: taideteoksen tulkinta on aina katsojan päässä. Joku näkee installaatiossa vain kirkon päälle ripusteltuja vaatteita. Itse olin hankkeesta kuultuani kriittinen, mutta katsottuani teosta paikan päällä  lumouduin. En ehkä niinkään miettinyt syvällisiä tulkintoja, vaan yksinkertaisesti viehätyin installaation estetiikasta. Viehätyin myös keskusteluista, joita minun oli mahdollisuus käydä joidenkin minun laillani teosta katsomaan tulleitten ihmisten kanssa.

"Samaan aikaan oman paitani sisällä sykkii sydän, joka haluaa ymmärtää myös niitä, joiden mieleen teos ei ole."

Katsellessani paitoja huomaan arvuuttelevani niiden tarinoita. Samaan aikaan oman paitani sisällä sykkii sydän, joka haluaa ymmärtää myös niitä, joiden mieleen teos ei ole. Kirkkoon latautuu muistojen kautta paljon. Se on vihkikirkko, rippikirkko, kastekirkko. Siellä on käyty kuulemassa läheisen ihmisen kuolinkiitosta. Tai sitten se yksinkertaisesti on ihmisen sielunmaisemassa kirkko.  Asiantilassa on jotakin samaa kuin siinä, kun pohjalainen linnakundi joskus takavuosina teititteli minua, vaikka olimme pitkältä ajalta tuttuja. Ei hän oikeastaan teititellyt minua, vaan pappisvirkaa, joka edusti hänelle risan elämän keskellä pyhää ja pysyvää. Eikä minunkaan tarvitse Kaikkosen installaatiosta joka päivä pitää. Katsoja saa pitää päänsä, mutta myös muuttaa ajatuksiaan.



Yhtä kaikki kirkko ei ole yhdentekevä. Ei edes nykään, ei ainakaan Mäntässä. Porua olisi luultavasti syntynyt paljon vähemmän, jos teos olisi ripustettu näyttelytila Pekilon päälle niin kuin joku ehdotti. Keskustelussa on toki myös puollettu teosta. Erityisesti mieleeni on jäänyt erään oman paitansa hankkeeseen lahjoittaneen paikallislehteen lähettämä tekstiviesti. Tuo paita oli pitänyt sisällään paljon kipua ja  nyt ihminen koki saaneensa omaan tarinaansa lohdutuksen. Hienoa.


Ja järjestääpä seurakunta - joka on siis vain yhteistyökumppani hankkeessa - juhannuksen jälkeen  myös kirkkotilaisuuden  otsikolla ”Kirkon paitahuntu hulmuaa – pahennusta vai parannusta?” Luvassa on näkökulmia taiteeseen, pyhyyteen, elämään ja johonkin muuhun kolmen pisteen edestä. Toivottavasti tilaisuus rohkaisee sinne saapuvia aitoon  ajatustenvaihtoon, joka on aina paljon hyminäharmoniaa arvokkaampaa. 

"Jumala loi jo ”alussa” niin kuin 1. Mooseksen kirjassa todetaan-- Miltä Totuuden henki näyttää tästä näkökulmasta?"

Minut Kaarina Kaikkonen pysäyttää työllään miettimään klassista kristinuskon tulkintaa. Kristitty uskoo Jumalaan Luojana, Lunastajana ja Pyhittäjänä. Jumala loi jo ”alussa” niin kuin 1. Mooseksen kirjassa todetaan.  Kristillisen jumalakuvan oleellinen osa on uutta luova Luoja, jossa voi ajatella olevan myös kaikki se ”luova hulluus”, joka taiteessa parhaimmillaan kukkii. Samaa, jonka voi myös ajatella purskahtavan siellä, missä  laava räjähtää.  Miltä Totuuden henki näyttää tästä näkökulmasta?

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

  PAAPAN JOULUSAARNA Sairaalapapin iltakirjasta   Istun sairaalan sisääntuloaulassa, kello löi jo viisi. Ilta-ajan seesteisyys on laskeutunut, poliklinikat sulkeneet jo tältä päivältä. Seinustalla istuu mies ja lukee William Goldingin romaania Kärpästen herra . Häiritsen hänen rauhaansa ja pysähdyn juttelemaan. Keskustelemme kirjoista ja niiden lukemisesta. Ajatusten ketju etenee niin, että suosittelen hänelle Reetta Huttusen novellikokelmaa Katsastusasema . Kerron lukeneeni sen Haapamäen radalla. ”Ihmiset tulevat ja menevät. Siinä välissä he ovat.” Taksikuski kävelee aulan halki hissille ja huikkaa tervehdyksen. Toivotamme hyvät joulut, olemme olleet samassa koulun kuusijuhlassa jo 1970-luvun alussa Tampere Southern Comfortissa. Nyt täällä, omilla töillämme. Ihmiset tulevat ja menevät. Siinä välissä he ovat. Kuusi Kahvion kulmalla kuusi kynttilöineen käy. Niitä on joka osastolla lisää. Joulun lapsi syntyy ja työ tulee täytetyksi. ”Ja kaiken tämän kipujen mies ja sairaude
  TULEE HEINÄKUU Viisi sitaattia matkapäiväkirjasta   ”Ajan Vilppulan asemalle. Peruutan auton parkkiin asema-aukion reunaan. Laiturilla on autiota. Suomi on vaipumassa lomaan., mutta väkeä on yllättävän paljon lähdössä jonnekin. Kaalimato tulee ajoissa niin kuin se useimpina aamuina tulee. Pötikkä   pysähtyy asemalle kello 6.38. Nousen kyytiin.” Vuonna 2019 viikonpäivät sattuivat samoille kohdille kuin tänä vuonna. Olin kesäkuun viimeisenä lauantaina Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa niin kuin tänäkin vuonna. Muistan olleeni siellä jotenkin hukassa ja yksin ihmisten keskellä: ajatukseni olivat muualla. Lähdin hyvissä ajoin iltapäivällä Sylvaan koululta kaupungille ja kävelin sieltä pikkuhiljaa asemalle. Juna vei minut Tampereen kautta kotiin. Maanantaina alkoi heinäkuu. Oli 1.7.2019. Päivämäärä on yksi kilometritolppa elämäni matkalla. Tuona päivänä palasin yhdeksän kuukauden toipilasajan jälkeen palkkatöihini sairaalapastoriksi Tampereen Hatanpäälle. Se oli silloin jä
  K ESÄN KLIKKIOTSIKKO ”Pappi konttasi R-kioskin lattialla”   Jossain kohdin työuraa ihmisen halu uudistua pakkaa vähetä. Se ei kuitenkaan poista tarvetta työvaatteiden ajoittaiselle uusimiselle. Ei silloinkaan, kun kehon mitat eivät ole entisestään kasvaneet. Minäkin totesin kesällä 2024, että pitää ostaa pari papin virkapaitaa. Jostain mieleen luikerteli sekin ajatus, että ei näitä enää kovin montaa tarvitse hankkia… Vielä ei kuitenkaan kannata laskea päiviä: suunnitelmani on jäädä eläkkeelle vuonna 2028. Saa nähdä, miten suunnitelman käy. Suuntasin joka tapauksessa verkkokauppaan ja sujautin kaksi lyhythihaista virkapaitaa ostoskoriini ja suuntasin kassalle. Sellaiset lyhythihaiset maksavat viiden ja kuudenkympin välillä kappale. Työnantaja ei papin virkavaatteita kustanna, vaikka käytännössä edellyttää niiden käyttämistä.  ”Sieltä paidat olisivat vaivattomasti noudettavissa töistä palatessani.” Ostosmatkani sujui juohevasti, eikä aikaakaan ja lähetys oli matkalla kohti Vilp