PIKAVETOJA KESKUSTORILTA

 " Se on taas täällä, vuosi 1918 totuuksineen ja tarinoineen. Urheat tytöt, jotka uskoivat parempaan elämään."

Tampereen Keskustori. Aurinko paistaa, suihkulähde pulppuaa. Sitten tulevat punakaartilaiset. Kaupunki tarvitsee puolustajansa. Naisissa on voimaa. Suihkulähde sammuu, jotta kuulisimme. Jossain kohdin soi Suojelusenkeli. Raavas mies lähes pyyhkäisee silmäkulmaansa. Se on taas täällä, vuosi 1918 totuuksineen ja tarinoineen. Urheat tytöt, jotka uskoivat parempaan elämään. Työhön ja vapauteen.

 On kesäkuu 2014, lähes sata vuotta jälkeen Suomen sisällissodan. Seuraan Timo Malmin  tuoreeseen runoteokseen Tuulensuu, minä rakastan sinua (Sanasato 2014) perustuvaa Suomen teatteriopiston opiskelijoiden  esittämää musiikillista näytelmää Naiset, Tampereen puolustajat 1918. Välillä pinnistelen kuullakseni näyttelijöiden puheen, sillä kaupunki syke ei taukoa. Bussit kulkevat Hämeenkatua. Mutta kaikki kannattaa kuulla: vaikuttavaa, vaikka aivan heti en osaa sanoa, millä tavalla. Kertomus nuorista naisista, joiden elämä päättyi Tampereen Raatihuoneen luona huhtikuussa 1918 tai myöhemmin vankileirillä - nälkään tai niskalaukaukseen.

 "Tänään saan olla rauhassa, vaikka näytelmän punakaartilaiset kulkulupia kyselevätkin."

Olen saanut akateemiset perusoppini historiassa. Se on kiinnostanut minua niin kauan kuin muistan. Nytkin on jollain tavoin kiehtovaa seisoa paikalla, jossa minut erottaa traagisista tapahtumista vain aika. Kirjoista lukemani tapahtumat ovat sattuneet juuri tässä. Olen katsellut kuvia Keskustorista vuonna 1918, verileikkien vaiettua. Tänään saan olla rauhassa, vaikka näytelmän punakaartilaiset kulkulupia kyselevätkin. Olisi minulla jonkinlainen henkilökortti esittää.

 Historia on muuta kuin vuosilukuja, jotka voi aina tarkistaa Googlesta tai kirjoista. Huomaan miettiväni sitä, että jos tapahtumat olisivat menneet toisin, moni huhtikuussa 1918 Raatihuoneen luona surmattu kaupungin puolustaja olisi elänyt kanssani samaa Tamperetta 1960-luvun lopulla. Monella kanssaihmiselläni on ollut jokin kohtalonyhteys heihin - aikoinaan näistä vain ei ole huudeltu. Ja jos historia olisi kulkenut toisin, koko kaupunki olisi tietysti vähän toinen.

 "Väitän, että suhteessa menneeseen on kaksi perustavaa hölmöyttä."

 

Jokaisella kansakunnalla on omat historian kipupisteensä. Kuinkahan monta kertaa minulle tuli nuorena äitini kanssa riita jo sisällissodan nimestä? Hänelle se on aina ollut vapaussota, minulle vain siinä mielessä, että vapaudesta varmasti oli molemmin puolin kysymys. Sukuni juuret ovat punavalkoiset.

 Väitän, että suhteessa menneeseen on kaksi perustavaa hölmöyttä. Ensimmäinen on se, että unohdamme historiamme. Tietämättömyys ei ole koskaan hyve. Toiseen hölmöyteen kompastumme, jos yritämme väittää historiaamme joksikin muuksi kuin mitä se on. Suomalaisille on esimerkiksi ollut vaikea myöntää, että harjoitimme jatkosotavuosina etnistä erottelua Itä-Karjalassa tai että Suomi ei maailmanpalon kurimuksissa todellakaan ollut ajopuu, vaan koskivene. Niin kuin se tekisi kenenkään sotaveteraanin uhrauksia yhtään vähemmän arvokkaiksi. Kivuliasta on ollut myös hyväksyä se, että lahtasimme vuoden 1918 tapahtumissa toisiamme karmealla tavalla, veljet ja sisaret.

 "Siksi liikutun punakaartilaistyttöjen kohtalosta kesäkuussa 2014, kun aurinko paistaa ja sodasta on aikaa."

Tällainen maani historia kuitenkin on. Tällainen kaupunkini historia. Minun Tampereeni. Monella tavalla rujon rupinen. Ja se kulkee mukanani. Siksi liikutun punakaartilaistyttöjen kohtalosta kesäkuussa 2014, kun aurinko paistaa ja sodasta on aikaa. Pitää kai vain olla jotenkin mustanpuhuvasti, jos ei ylpeä niin tietoinen siitä, että tällaisia myrkkyjä olemme toisillemme keitelleet. Tällaiset tapahtumat ovat meitä muovanneet.

 

"Vuonna 2014 Tampereen Keskustorin reunalla istuskellessani mietin, missä kohdin ja määrin olemme kansakuntana ottaneet taka-askelia siitä, mitä olemme joskus saavuttaneet."

 Sisällissodan jälkeen yhteiskuntarauhaa säilyttämään pyrkineet piirit ajattelivat, että mahdollisimman monen suomalaisen pitäisi kokea, että järjestyksen luhistuessa hänellä olisi jotakin menetettävää. Vuonna 2014 Tampereen Keskustorin reunalla istuskellessani mietin, missä kohdin ja määrin olemme kansakuntana ottaneet taka-askelia siitä, mitä olemme joskus saavuttaneet.