KUIN ARMO JA TUSKA

 

 

ne eivät ole irrallisia

ei paha eikä hyvä

valkea musta

valkoinen tuhka

vain elämän kaksi puolta

riippuvat hauraassa ketjussa

kuin armo ja tuska

kuin tuli ja vesi

toinen toisensa sammuttaa

onko se

vain sen kaiken tarkoitus?

 

(Jouni Paarlahti: Fado, kokoelmasta Niin minä Maa sinua rakastin)

 

Tein viime vuonna mielenkiintoisen matkan. Se suuntautui runoihin, jotka isäni Jouni Paarlahti (s. 1936)  on vuosikymmenten mittaan kirjoittanut koulu- ja tietokirjailijantyönsä ohessa. Hetkissä, joissa työn paine on antanut tilaa jollekin toisenlaiselle. Runoista toimittamani kirja sai kesällä kantensa. Nyt matka on jatkunut, kun olen valmistellut siihen liittyviä luentoja, jotka pidän Autere-opiston nimissä Mäntässä ja Ruovedellä  syyskuun lopulla.

 

 "Moni elämäntarina on auennut eteeni – kuin armo ja tuska."

Yksi havahtumisen hetki itselleni oli kokoelmaan sisältyvän runon Fado äärellä. Siinä asetetaan rinnakkain ja vastinpareiksi armo ja tuska. Mietin niitä vieläkin. Pappina olen vuosien mittaan puhunut paljon armosta, sairaalapappina myös tuskasta. Vielä enemmän olen kuunnellut. Moni elämäntarina on auennut eteeni – kuin armo ja tuska. Näin kirkkaasti en ole kuitenkaan tullut useinkaan, jos koskaan, asettaneeksi näitä kahta rinnakkain. Isäni ei ole pappi, vaan luonnontieteilijä. Armoa ja tuskaa hänkin on kuitenkin miettinyt.

 

 

 

 

(Kansi: Heikki Vesterinen)

 

 

 

Kollaan kokemuksiani töissä. Vaikean sairauden kanssa asettelut konkretisoituvat. Alkaessaan vaikuttaa kipulääke armahtaa tuskasta. Tullessaan kuolema armahtaa tuskasta. Tieto lisää tuskaa silloin, kun se on järkyttävää ja lopullista, mutta olisiko tietämättömyys armolista?  Jotakin kertoo sekin, että eutanasia usein suomennetaan armokuolemaksi. Toisaalta olen nähnyt monesti sen, miten ihmisen kokema armo antaa mielekkyyden hänen tuskalleen ja voiman elää sen kanssa – katsoa elävät kuvat loppuun asti.

 

Armo ja tuska sopivat vastinpareiksi myös kristillisessä armo-synti – ajattelussa. Synninpäästö vapauttaa ihmisen syyllisyyden tuskasta, absoluutiona absoluuttisesti. Näin se menee teologisesti, ihmismielen maailmassa ei aina yhtä selkeästi. Rippi on sielunhoidon välineenä myös sikäli ongelmallinen, että se voi erehdyttää etsimään helppoa ratkaisua vaikeisiin ongelmiin  ja kuittaamaan käsittelemättömiä asioita käsitellyiksi.

 "Mitä oikeastaan tarkoitan, kun päätän olla itselleni armollinen? Laiskotella vai olla realisti?"

 

Puhe armosta tai armollisuudesta on usein löysää. Mitä oikeastaan tarkoitan, kun päätän olla itselleni armollinen? Laiskotella vai olla realisti? Ei ole pitkästikään, kun kuvailin entistä autoani, vuoden 1997 Ford Mondeota 1,6-litraisella koneella, armolliseksi. Tuossa yhteydessä se tarkoitti sitä, että moottori hoitaa hommansa nöyrästi, vaikka kuski heittää miten tahansa väärän vaihteen silmään. Totta. mutta aika epämääräistä armollisuudeksi.

 

 "Armosta ja armollisuudesta kannattaa puhua, vaikka sitten löysin suupielin. Se nimittäin herättää jatkokysymyksen, kuka tai mikä on armollinen"

 

Armosta ja armollisuudesta kannattaa puhua, vaikka sitten löysin suupielin. Se nimittäin herättää jatkokysymyksen, kuka tai mikä on armollinen, ja väitän, että silloin tullaan ihmisen tärkeimpiin kysymyksiin.  Elämä itsessään ei useinkaan ole armollinen. Tuska on monelle turhan tuttua. Kristillinen kirkko liittää sanaan ”armo” epiteetin ”Jumalan”. Se ei tietenkään ratkaise elämän arvoitusta, vaan voi viedä uusiin syvänteisiin. Miksi Jumalan armo näyttääkin minun kohdallani tuskalta? Kokemukseni mukaan yksi ihmisen peruskysymyksistä on, miksi tämä on niin vaikeaa.

 

Puhe armosta ilman uskonnollisia kytköksiä tuntuu leppoisalta ja ihmistä hoitavalta. Se sopii vaikka kiiltävälle paperille painettuun lehdenkanteen.  Sen sijaan sanailu Jumalan armosta voi tuntua jo vaikealta. Väitän kuitenkin, että tuo epiteetti isolla kirjaimella luo armon pohdintaan erityisen mielekkyyden.  Armo on niin kuin kiitollisuus: jos jätän sen roikkumaan ilmaan vailla lähdettä tai kohdetta, menetän oleellisen.