Siirry pääsisältöön



IHANAA KUULUA IHMISKUNTAAN?

"Paarlahden leveydeltä mustastamakkarasta metaaniin." 

Tämän viikon perjantaille sattui rästivapaa, joten kävin Mäntän torilla. Ostin mustaamakkaraa kahdeksalla eurolla. Niin sitä kuuluu ostaa – ei grammoina, vaan rahamäärällä. Jalo elintarvike oli vanhaan aikaan tamperelaisten työläisten ruokaa ja heille oli oleellista, paljonko pätäkkää oli käytettävissä. Grammoja irtosi sitten sen verran kuin lompakko antoi myöten. Hyvää tavaraa on myynnissä toripäivisin myös 90 kilometriä Tampereelta pohjoiseen. Ja jopa tältä etäisyydeltä kirjoitan tuotteen nimen uhmakkaasti kielioppisääntöjen mukaan väärin eli taivutan yhdyssanan ensimmäistä osaa. Niin  on Tampereella tavattu tehdä. Mustaamakkaraa on syöty, Mustastalahdesta lähdetty Nässylle ja Pitkäänniemeen menty tilanteen niin vaatiessa.

"Pikkukaupungin meininki on huomattavasti useammin kotoisaa kuin ahdistavaa."

Kotikyläni tori elää vuodenkulun mukaan. Kun kesä kypsyy syksyksi, alueen keskiosa tyhjenee. Jäljelle jäävät kaikkein eniten tosissaan torikauppaa tekevät myyjät ja paikkakunnan kalustoon kuuluvat ostajat. Väkeä on syyskuussa huomattavasti harvemmassa kuin juhannusaattona. Tuttuja torilla tapaa silti aina. Ja joka kerta vastaan tulee joku, jonka kohdalla huomaa miettivänsä, kuka hän nyt olikaan. Onneksi tervehtiminen on  harvoin vaarallista. Pikkukaupungin meininki on huomattavasti useammin kotoisaa kuin ahdistavaa.






Mäntässä ja varmasti monessa muussakin paikassa järjestyssääntö kieltää koirien pääsyn torille. Kaikki ovat tervetulleita, paitsi eläimet. Sille on eittämättä perusteensa. Oma heliurihäntänikin jäi nöyrästi vahtimaan kotia isännän lähtiessä asioille. Mutta  mieleeni tulee kuitenkin  ajatus, että olemme me ihmiset aika epeleitä. Jollakin itse ottamallamme oikeutuksella olemme omineet maapallon sillä tavoin, että katsomme asiaksemme määrittää, missä muut lajit saavat vaellella. Välillä valkopintainen osa meikäläisistä on ulottanut käytäntöjä sujuvasti myös toisenvärisiin ihmisiin ja ns. alkuperäiskansoihin. Ja kaiken päälle olemme nimenneet itsemme homo sapiensikseksi,  ”viisaiksi ihmisiksi”.

Tämä planeetan haltuunottomme on nyttemmin johtamassa hyvää vauhtia siihen, että sen paremmin omalla lajillamme kuin millään muillakaan elävillä ei ole täällä hyvä olla. Kuunhan Siperia sulahtaa vähän lisää ja sen maaperässä muhiva metaani purskahtaa isosti ilmoille, puhumme ympäristöasioista aivan eri tavalla kuin tänä päivänä. Idässä kuplii jo. Koiran pitäminenkin on kuulemani mukaan epäekologista.

"Jostain pitää oikeasti löytyä se pelastava rengas, joka kääntää kehityksen suunnan."






Jostain pitää oikeasti löytyä se pelastava rengas, joka kääntää kehityksen suunnan. Näin ei voi jatkua. Muuten käy huonosti eri tavalla kuin elokuvissa.  Puheeni on populismia, jeesustelua, mitä vaan. Paarlahden leveydeltä mustastamakkarasta metaaniin. Ennen kaikkea itseironiaa. Pidin viimeksi keväällä eräässä terveydenhuoltoalan seminaarissa esitelmän, jonka otsikkona oli ”Ihanaa kuulua ihmiskuntaan”.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

  PAAPAN JOULUSAARNA Sairaalapapin iltakirjasta   Istun sairaalan sisääntuloaulassa, kello löi jo viisi. Ilta-ajan seesteisyys on laskeutunut, poliklinikat sulkeneet jo tältä päivältä. Seinustalla istuu mies ja lukee William Goldingin romaania Kärpästen herra . Häiritsen hänen rauhaansa ja pysähdyn juttelemaan. Keskustelemme kirjoista ja niiden lukemisesta. Ajatusten ketju etenee niin, että suosittelen hänelle Reetta Huttusen novellikokelmaa Katsastusasema . Kerron lukeneeni sen Haapamäen radalla. ”Ihmiset tulevat ja menevät. Siinä välissä he ovat.” Taksikuski kävelee aulan halki hissille ja huikkaa tervehdyksen. Toivotamme hyvät joulut, olemme olleet samassa koulun kuusijuhlassa jo 1970-luvun alussa Tampere Southern Comfortissa. Nyt täällä, omilla töillämme. Ihmiset tulevat ja menevät. Siinä välissä he ovat. Kuusi Kahvion kulmalla kuusi kynttilöineen käy. Niitä on joka osastolla lisää. Joulun lapsi syntyy ja työ tulee täytetyksi. ”Ja kaiken tämän kipujen mies ja sairaude
  TULEE HEINÄKUU Viisi sitaattia matkapäiväkirjasta   ”Ajan Vilppulan asemalle. Peruutan auton parkkiin asema-aukion reunaan. Laiturilla on autiota. Suomi on vaipumassa lomaan., mutta väkeä on yllättävän paljon lähdössä jonnekin. Kaalimato tulee ajoissa niin kuin se useimpina aamuina tulee. Pötikkä   pysähtyy asemalle kello 6.38. Nousen kyytiin.” Vuonna 2019 viikonpäivät sattuivat samoille kohdille kuin tänä vuonna. Olin kesäkuun viimeisenä lauantaina Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa niin kuin tänäkin vuonna. Muistan olleeni siellä jotenkin hukassa ja yksin ihmisten keskellä: ajatukseni olivat muualla. Lähdin hyvissä ajoin iltapäivällä Sylvaan koululta kaupungille ja kävelin sieltä pikkuhiljaa asemalle. Juna vei minut Tampereen kautta kotiin. Maanantaina alkoi heinäkuu. Oli 1.7.2019. Päivämäärä on yksi kilometritolppa elämäni matkalla. Tuona päivänä palasin yhdeksän kuukauden toipilasajan jälkeen palkkatöihini sairaalapastoriksi Tampereen Hatanpäälle. Se oli silloin jä
  K ESÄN KLIKKIOTSIKKO ”Pappi konttasi R-kioskin lattialla”   Jossain kohdin työuraa ihmisen halu uudistua pakkaa vähetä. Se ei kuitenkaan poista tarvetta työvaatteiden ajoittaiselle uusimiselle. Ei silloinkaan, kun kehon mitat eivät ole entisestään kasvaneet. Minäkin totesin kesällä 2024, että pitää ostaa pari papin virkapaitaa. Jostain mieleen luikerteli sekin ajatus, että ei näitä enää kovin montaa tarvitse hankkia… Vielä ei kuitenkaan kannata laskea päiviä: suunnitelmani on jäädä eläkkeelle vuonna 2028. Saa nähdä, miten suunnitelman käy. Suuntasin joka tapauksessa verkkokauppaan ja sujautin kaksi lyhythihaista virkapaitaa ostoskoriini ja suuntasin kassalle. Sellaiset lyhythihaiset maksavat viiden ja kuudenkympin välillä kappale. Työnantaja ei papin virkavaatteita kustanna, vaikka käytännössä edellyttää niiden käyttämistä.  ”Sieltä paidat olisivat vaivattomasti noudettavissa töistä palatessani.” Ostosmatkani sujui juohevasti, eikä aikaakaan ja lähetys oli matkalla kohti Vilp