KEVÄTJÄÄ ANTAA ENEMMÄN

 

"Pauliina Kuokan Kevätjää (Kirjapaja 2014) minun kuitenkin piti lukea. Kirja valitsi itsensä."

Inhoan kirjoja, jotka pitää lukea. Sellaisia ei oikeastaan ole. Ihminen selviää elämässä aivan hyvin, vaikka ei olisi kahlannut läpi Leo Tolstoin Sotaa ja rauhaa tai Sofi Oksasen Puhdistusta. Pauliina Kuokan Kevätjää (Kirjapaja 2014) minun kuitenkin piti lukea. Kirja valitsi itsensä. Vai tekikö sen sittenkin siitä tehty mielestäni harhaanjohtava Me Naisten nettijuttu (http://www.menaiset.fi/artikkeli/ajankohtaista/pappi_kirkon_rahat_kuluvat_tyontekijoiden_hemmotteluun)?

Jo Me Naisten otsikko on raflaava:”Pappi: Kirkon rahat kuluvat työntekijöiden hemmotteluun”. Toimittaja Rosanna Marila referoi teosta: ” Pappi Pauliina Kuokka, 35, arvostelee tuoreessa Kevätjää-kirjassaan Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa ja sen rahankäyttöä. Hänen mukaansa kirkon varoja käytetään muun muassa työntekijöiden kuljetuksiin ulkomaille, heitä viedään retriitteihin hemmoteltaviksi, saunomaan, harrastuksiin ja tarjotaan ateria viisi kertaa päivässä. Samaan aikaan kirkon työntekijöitä neuvotaan sulkemaan kirkkojen ovet kunnolla yöksi, etteivät asunnottomat pääse sisään.”

 

"Kevätjää on yhden ihmisen kehityskertomus, jossa osansa on niin syömishäiriöillä kuin läheisen itsetuholla."

 

Tulee kiusaus kysyä, voiko lukijaa johtaa enemmän harhaan. Puhuisin kusettamisesta, jolleivät sitaatissa mainitut asiat löytyisi myös Kuokan kirjasta. Eli nyt en puhu. Osansa on myös kustantajalla, joka nostaa kirkkokriiikin esiin kirjan takakannessa ja myös lehdistötiedotteessaan. Kritiikillä on kuitenkin teoksessa varsin pieni osuus. Jos joku haluaa mässäillä kirkon ruoskimisella, hänen täytyy löytää kirjasta ne pari sivua, jossa sitä on. Toivottavasti työ vaatii koko teoksen lukemisen – siinä on 275 sivua. Väitän, että jos joku on innostunut lukemaan Kevätjään Me Naisten nettijutun perusteella, hän on luultavasti pettynyt. Teos ei ole sitä, mitä juttu lupaa. Kevätjää antaa enemmän. Se on hyvää kirjallisuutta.

Kevätjää on yhden ihmisen kehityskertomus, jossa osansa on niin syömishäiriöillä kuin läheisen itsetuholla. En ole luultavasti tällaisen tarinan luontaisinta lukijakuntaa, mutta onneksi teoksen kieli on niin hyvää, että se kantoi omista ajatuksistani johtuvien herpaantumishetkien yli. Itse asiassa tuo ”kirkkokritiikki” on mielestäni teoksen ainoita heikkoja kohtia, enkä tarkoita, että tekijän olisi pitänyt vaieta. Mutta se on kohta, jossa valittu ilmaisutapa uhkaa muuttua joksikin muuksi. Kirjan loppuosaan sijoittuva kertojan vuodatus tuntuu minusta epätarkasti editoidulta radio-ohjelmalta, jossa lopputulokseen on jäänyt leikkauspöydälle jäämään kuuluvia rapsahduksia. Ehkä kohta on tarpeen kokonaisuuden kannalta ja se on varmasti tarkasti harkiten asemoitu paikoilleen, mutta minulle Kevätjää olisi tältä osin toisenlaisella muotoilulla ollut vielä hieman suurempaa kirjallisuutta kuin nyt.


"Huomaan miettiväni, olisiko Kevätjään kannattanut sittenkin syntyä romaaniksi."

Kevätjään kaltainen kirja haastava, koska, lajityyppi saattaa lukijan silmissä hämärtyä. Aloittaessani sitä luulin tarttuneeni romaaniin. Minun piti erikseen tarkistaa, että se on luokiteltu tietokirjallisuudeksi ja elämäkerraksi, sillä tavalla ilmaisultaan kaunokirjallinen se on. Kaunokirjalliseksi katsottavassa teoksessa äänessä on viime kädessä kirjan kertoja, jonka olemista yksi yhteen tekijän kanssa on turha arvuutella. Tietokirjassa on toisin. Esimerkiksi Jari Tervon Esikoinen (WSOY 2013) ja Revontultentie(WSOY 2014) eivät ole elämäkertoja, vaan romaaneja. Poetic licence sallii kirjoittajan hävitä kujan varjoihin. Jos itse päädyn joskus purkamaan elämääni pitkäksi proosaksi, valitsen Tervon tien.

Huomaan miettiväni, olisiko Kevätjään kannattanut sittenkin syntyä romaaniksi. Se voi olla niin, tai voi se olla toisinkin.

 

"On kuitenkin toiveikasta, että kirja voi edelleen herättää poleemista keskustelua ja edes jonkinlaista kuohuntaa."

 

Kirjasodan sytyttäjäksi Kevätjäästä ei luultavasti ole. Toivottavasti ei edes kirkon sisärenkaassa, vaikka itsekin huomasin kirkon työntekijänä orastavasti ärtyväni Kuokan tökkimisestä. Kun en ole koskaan käynyt ulkomailla virkistysmatkalla. Kun en istu jatkuvasti kokouksissa. On kuitenkin toiveikasta, että kirja voi edelleen herättää poleemista keskustelua ja edes jonkinlaista kuohuntaa. Se on toiveikasta aikana, jolloin kirjojen myyntikäyrät sukeltavat ja kustantamot kertovat yt-neuvotteluista.

Minusta Kevätjää kannattaa lukea. Kannustan myös tutustumaan Tuhansia sivuja –blogin (http://tuhansiasivuja.blogspot.fi/2014/10/kevatjaa.html) Marja-Liisansiitä tekemään tasokkaaseen arvioon. Ja Pauliina Kuokka kirjoittakoon lisää.