KLASSISEN MUSIIKIN YLISTYS

  

Musiikkiryhmä on saapunut sairaalavierailulle. Haitari soi Metsäkukkia.

Meitä on muutama sairaalassa työssä oleva, jotka seisoimme siinä liepeillä ja kuuntelemme sen verran kuin kuuntelemme. Joku meistä pukee sen sanoiksi. Jos minä olen joskus vanha, en kaipaa piristyksekseni ikivihreää valssia. Minä haluan rokkia.

"Ja oli musiikki lopulta mitä hyvänsä, sen kieli on universaalia."

Tulevaisuus on tässäkin toisenlainen kuin ennen. Eikä tuo tulevaisuus ole kovinkaan kaukana. Jonakin unettomana yönä se on yllättävän lähellä.

Edustan itse täysiveristä rocksukupolvea. Konserttimusiikki on minulle lähestulkoon kirosana. Vastaan itse asenteestani, mutta Yleisradion ansiot sen kehittymiseen ovat suuret. Niin musertava oli ”vakavan” musiikin yliedustus sen taajuuksilla vielä 1970-luvulla, niin suuri niillä valtaa pitänyt into kasvatella kansalaisista uusasiallista aikuisväkeä. Niiden, jotka ovat varttuneet nykyisessä radiotaajuuskylläisyydessä, on luultavasti mahdoton ymmärtää aikaa, jolloin rokki oli harvinaista muuallakin kuin Pihtiputaalla. Ehkä he sanovat siitä samaan tapaan kuin toissa vuonna itsenäisyysjuhlissa haastateltu nuori ihminen sotaveteraaneista, että mä en oikein tiedä siitä, kun se on niinku historiaa. Ensimmäinen ei-yleisradiokanavahan tuli maahamme vuonna 1985.

Musiikkitoimittaja Jake Nyman kertoi 60-vuotishaastattelussaan vuonna 2009 kokeneensa radiotyössään konserttimusiikin lähestulkoon viholliseksi. Ajattelen ymmärtäväni, mistä hän puhui. Vanhempani tukivat valtiovetoista asennekasvatusta viemällä minut lapsena oopperaan.

Meidän 1960-luvulla syntyneiden jälkeen tulevat vanhoiksi toisenlaiset polvet. Rokki ei ole enää nuorisomusiikkia, nuorison musiikki ei välttämättä enää rokkia. 

"Ehkä voin kuunnella sitä joskus vanhusten hoivaosastolla, jossakin formaatissa. Jos silloin on vielä heitä, jotka hoitavat."

Ja  oli musiikki lopulta mitä hyvänsä, sen kieli on universaalia. Kun rockyhtye AC/DC:n laulusolisti Brian Johnson sanoi muutama vuosi sitten argentiinalaisella Estadio Antonio Vespucio Liberti -stadionilla äänitetyllä konserttitallenteella ”We don´t speak very good Spanish, but we speak rock and roll pretty good”, hän puhui juuri tästä.

 "High Voltage" 

 

Musiikissa on kyse luovuudesta ja taidosta, tunteista ja paljosta muusta. Usein myös mieli- ja muistikuvista Vanha virsi puhuttelee yhtä siihen liittyvillä tärkeillä mieleenpainumilla. Vuosien takainen häävalssi herkistää toisen, vaikka se soitettaisiin surkeasti. Kun lojuin vuonna 1982 Kangasalan Pikonlinnan sairaalassa, kuuntelin kasettia (niin todella, C-kasettia), jonka A- puolella oli AC/DC:n albumi Back In Black ja toisella sivulla saman orkesterin For Those About To Rock. Minulle vieläkin rakasta musiikkia. Rakasta pohjimmiltaan siksi, että se auttoi silloin joskus tulkitsemaan elämää ja puremaan hammasta. Lohduttikin. Ehkä voin kuunnella sitä joskus vanhusten hoivaosastolla, jossakin formaatissa. Jos silloin on vielä heitä, jotka hoitavat.

En minä oikeasti ihan niin konserttimusiikkivastainen ole kuin aiemmin annoin ymmärtää. Kokoelmistani löytyy laajakirjoisen rokin lisäksi kohtuullinen kasa kovaa menoa Dmitri Šostakovitšista Arvo Pärtiin ja Antonín Dvořákista Jean Sibeliukseen. Joinakin pimeinä hetkinäni jopa kuuntelen noita levyjä. Mutta klassinen musiikki on minulle ennemmin jotain muuta. High Voltage.