Siirry pääsisältöön



MINÄ JA KING: KAVERIT KOHTAAVAT



Aloitin Kingin kirjojen lukemisen vähän kummallisesta syystä ja siihen liittyy nolo tunnustus: kuuluin 1990-luvulla kirjakerhoon.”

Aloitin vuoden alussa tauon kirjaston käytössä. Syynä ei ole laitoksen kehno palvelu, mutta ainakin jossain määrin Stephen King. Kirjoja nimittäin on jäänyt rästiin. Niitä, joita on suora pino makuuhuoneeni hyllyssä odottamassa lukemista ja pari päällimmäistä on Kingin kirjoittamia. Omistaminani ne ovat jääneet odottaman vuoroaan, kun aina on ollut käsissä lainakirjoja, joiden viimeiset palautuspäivät ovat lähestyneet uhkaavasti. Päätin esittää itselleni korjaussarjaa.

Kun tartun Kingiin, kaverit kohtaavat. Emme me tietenkään oikeasti ole tuttuja, vaikka seuraankin kirjailijaa Twitterissä. Hänellä on tuskin edes kalpeaa aavistusta minun olemassaolostani. Aloitin Kingin kirjojen lukemisen vähän kummallisesta syystä ja siihen liittyy nolo tunnustus: kuuluin 1990-luvulla kirjakerhoon. Se tyrkytti tuolloin juuri suomeksi ilmestynyttä Kolkuttajat-teosta (The Tommyknockers 1987, suom. 1990). Ajattelin, että jotakin tässä suuren suosion saaneessa kirjailijassa täytyy olla ja jätin kuukaudenkirjan sillä kertaa peruuttamatta. Jäin koukkuun. Sittemmin tekijän usein tiiliskivimäisiä teoksia on ilmaantunut hyllyyni paljon. Ensin suomeksi, sitten pääosin englanniksi.

” Kingiä luen mieluiten juuri englanniksi, jolloin pääsen kiinni hänen alkuperäiseen sanankäyttöönsä. Siihen, joka tuntuu tutulta ja siksi niin mukavalta.”

Osaan ostaa bussilipun tai tilata ruokaa noin kuudella kielellä. Kaunokirjallisuudesta selviän vaivatta kahdella, kolmannella, jos on motivaatio ja pakko. Kingiä luen mieluiten juuri englanniksi, jolloin pääsen kiinni hänen alkuperäiseen sanankäyttöönsä. Siihen, joka tuntuu tutulta ja siksi niin mukavalta. Proosallisempi syy kielivalinnalle on se, että alkukielellä kirjat voi yleensä lukea huomattavasti ennen käännöksen ilmestymistä. Poikkeuksen tästä tekee Kingin uusin romaani Revival, joka vasta loppuvuodesta 2014 ilmestyneenä ehti jo tammikuussa 2015 nimellä Herääminen suomeksi lukevien saataville.
Mutta palataan tuohon rästikirjapinoon. Olen ehtinyt purkaa sitä jo yhden Kingin verran. Sain juuri loppuun kesällä 2014 ilmestyneen romaanin Mr MERCEDES, joka on ensimmäinen osa eläkeläispoliisi Bill Hodgesista kertovasta trilogiasta. King tunnetaan kauhukirjailijana ja useissa hänen tarinoissaan on mukana yliluonnollisia elementtejä. Mr MERCEDEKSESSÄ ei ole. Ehkä juuri siksi sen parhaimmat kohdat ovatkin niitä, joissa King kuvaa Amerikkaa, jonka keskivertokansalainen näkee päivittäin. Luodessaan tuttua ympäristöä, jossa sitten tapahtuu kaikenlaista. En aio spoilata juonta, mutta alun voi kertoa: psykopaatti ajaa varastetulla Mersulla ihmisjoukkoon ja tappaa kahdeksan. Hän tulee sumusta ja pakenee sumuun. Tästä alkaa tarina, jota kustantaja kutsuu ”mukaansatempaavaksi jäänäriksi”. Kirjassa on mielestäni erityisen onnistunut kansi, jota ei voi tarkemmin selittää paljastamatta oleellisia asioita juonesta.



Mr MERCEDES ei ole maailman paras kirja. Se ei ole edes Kingin huippuhetkien tasoa. Mutta se on hyvä kirja, joka koukuttaa ja houkuttaa lukemaan sivu sivun jälkeen. Se luo turvallisen olon, että sekä Stephen että minä olemme vielä täällä.  Se panee myös ajattelemaan. Viime aikoina on tehty terroritekoja, joiden taustalla on ollut uskonnollista ja poliittista fanatismia. Mr MERCEDEKSESSÄ terrori (tai massamurha, jos tämä sana miellyttää enemmän) on totta, mutta kyse on yksittäisen ihmisen teoista, joiden motiivi on hämärä ja  tavalliselle järjenjuoksulle aukeamaton. Terroriteon tekijä pyrkii luomaan pelkoa. On pelottavaa ajatella, että on olemassa ihmisiä, jotka uskonto tai ideologia saa toimittamaan hirveitä. Jollain tavalla pelottavampaa on ajatella, että usein riittää yksi ihminen, jonka äly ja ajatukset ovat muutamia maileja valtavirrasta sivussa. Lopulta yhteiskunnassa voi tapahtua mitä tahansa. Ei vain kirjoissa. Onneksi Mr MERCEDES on ajoittain enemmän kuin kertomus pahasta – tarina hyvästä.

” Kingin kirjoissa mainitaan usein jonkun kuolleen sydänkohtaukseen tai joku vähintäänkin pelkää infarktin iskevän juuri nyt.”

Kingin lukemisen yksi nautinto on siinä, että hän rakentaa yhtymäkohtia eri teostensa välille. Mr MERCEDES käyttää valeasunaan klovnin naamaria…Kingin kirjoissa mainitaan usein jonkun kuolleen sydänkohtaukseen tai joku vähintäänkin pelkää infarktin iskevän juuri nyt. Mr MERCEDES ei petä tässäkään vanhaa kaveria. Samoin luku 19 saa sijansa – miksi se on Kingin tuotannossa merkittävä, sitä ei taida tietää tekijä itsekään. 




Revival tosiaan ilmestyi jo tammikuussa suomeksi. Luen sen kohta. Siinä keskeisenä elementtinä on uskonto. Ehkä joku kohta vaatii varoitustarrojen liimaamista sen  kansiin. Tässä kohdin näyttää siltä, että Mr MERCEDES jää toistaiseksi suomentamatta.




Seuraava King-suomennos näyttäisi sen sijaan olevan Tervetuloa Joylandiin Sen pitäisi ilmestyä myöhemmin tänä vuonna. Tämä on ensi tuumimalta erikoinen ratkaisu, sillä alkuteos Joyland ilmestyi vuonna 2013 suoraan pehmeäkantisena Hard Case Crime –kustantamon kautta, ei Scribnerin, joka on Kingin pääjulkaisija. Ei sen puoleen – kirja on hyvä. Sekään ei sisällä yliluonnollisia elementtejä, mutta tarjoaa kylläkin hienoa 1970-luvun ajankuvaa.

” Lukemisen lomassa aion napostella Haribo-karkkeja. Dark mixiä.”

Sain Mr MERCEDEKSEN luettua 19. päivä helmikuuta. Englanniksi lukeminen vaatii astetta normaalia vireämpää mielentilaa ja siksi löysäilen nyt hetken Juri Nummelinin toimittaman Kaikki valehtelevat ja muita rikosnovelleja –kokoelman (ntamo 2014) parissa. Löysäily on tässä kohdin  ehkä hieman epäreilu ilmaisu, sillä kyseinen novellikokoelma on hyvinkin lukemisen väärti.  Siitä selvittyäni tartun Revivaliin. Lukemisen lomassa aion napostella Haribo-karkkeja. Dark mixiä. Sitten jään  odottelemaan ensi kesänä ilmestyvää uutta Bill Hodges -romaania Finders Keepers...

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

SAIRAALAPASTORI PALAA PAIKALLE ”Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen.”   Heinäkuu, parikymmentä astetta mittarissa. Pouta, puolipilvistä ja leppoisaa. Kahvihuoneessa joku puhuu lomalle jäämisestä, suurin osa omasta aamuväestäni on jo laitumilla. Minä tulin viime viikolla takaisin. Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen. Samalla alkoi syksy, auton tuulilasissa on aamuisin kosteutta. Paluu No ei sentään: kesä on hyvänlaisesti kesken, ja vapaaviikot vain pieni osa valoisaa vuodenaikaa. Heinäkuussa sairaala vaikuttaa äkkiä katsottuna rauhoittuvan lomakauteen ja tietynlaiseen hiljaiskäyntiin, mutta kuitenkaan ei. Minulta kysytään usein loppuvuoden satunnaiskeskusteluissa, onko minulla jouluaikana kovasti kiireitä. Tapaan vastata, että sairaalapapin työssä joulu ei ole kummempi sesonki, sillä ihmisten sairaudet eivät juurikaan tutki almanakkaa ilmaantuessaan. Tosiasiassa ajat, jolloin voi laulaa Sylvian joululaulun tai Suvivirren sitä t
  VIIMEISELLÄ MATKALLA ”Tulen kotiin. Jätämme berliininmunkit sunnuntain päiväkahville. Popedakin kai lopettelee jossain vaiheessa Tampereella.” ”Kirjoita siitä sellainen liuskan juttu, kun nehän ovat vähän niin kuin sun alaasi, viimeiset matkat.” Tapaamme kirjailija Timo Malmin kanssa syyskuun toisena 2023 Työväenkirjallisuuden päivässä Tampereen Werstaassa. Kerron tulleeni iltapäiväjunalla Vilppulasta ja palaavani sinne klo 19 lähtevällä bussivuorolla, joka on lajinsa viimeinen: yhteys lopetetaan tämän viikon jälkeen ja jatkossa linjaa ajetaan vain tiistaisin. On edessä siis viimeinen matka. Ja kun Pirkkalaiskirjailijoiden kunniajäsen kehottaa, saman yhdistyksen hännänhuippuihin kuuluva kirjallinen puuhastelija tekee ehdotuksen mukaan. Viimeiselle matkalle Valun ennen iltaseitsemää Tamperen linja-autoasemalle. Mäntästä puoli kuuden pintaan lähtenyt pikkubussi kurvaa hyvissä ajoin aseman kulmille. Kuulun vähemmistöön: suurin osa nurkilla vellovasta ihmismassasta on menossa Ratin
  AAMU LAKEUDELLA ”Runoilija on jättänyt rakennuksen.”     Sen jälkeen, kun säkillinen kiviä oli päätynyt konkelolle jääneeseen kuuseen ja kaatopaikkakuormaan nostamamme pesukoneen painon selittänyt   sinne pari vuotta aikaisemmin unohtunut lakanapyykki, oli paikallaan esittää kysymys miksi meidän hommat menevät aina tällaisiksi   istua hopeapajun alle katetulle päiväkahville, jättää vastaus myöhäiskesän auringon ja meitä tervehtimässä käyvän vireen kerrottavaksi. Antaa olla tasan.   Kirjoitin blogissani 4.10.2020: ” Isäni täyttää elämän tiedossa olevien piirteiden, kuten sen rajallisuuden niin salliessa 85 vuotta maaliskuussa 2021. Voisi kai kirjamiehen päivää juhlistaa kirjalla. ” Ajattelen edelleen juhlistavani ajankohtaa kirjalla, mutta isäni ei ole enää täyttämässä vuosiaan. Jouni Ilmari Paarlahden (s. 1936) elämä tuli valmiiksi perjantaina 30.10.2020 klo 15. Runoilija on jättänyt rakennuksen.   ”Isätön en ole, mutta isäni on kuollut.” Isä