Siirry pääsisältöön




HARRASTELUA RUOHONJUURITASOLTA



”Maailma ei kaadu, jos sohva vetää puoleensa.”

Olen nauttinut viimeiset puoltoista viikkoa palkkatyöläisen keskeisestä edusta eli vuosilomasta. Tulossa olevana maanantaiaamuna nousen bussiin, lataan seutulippuni ja menen töihin. Jonkin asteinen autuus vaihtuu arkeen, mutta niin elämän on hyvä mennä. Räsymatto ei näyttäisi miltään, jos siinä olisi vain yhtä väriä ja juhla muuttuisi ei-juhlaksi, jos olisi joulu ainainen.  Vapaa tuntuu vapaalta silloin, kun on työ, josta olla vapaalla. Olen tässä mielessä etuoikeutettu ihminen.

”En harrasta kuorolaulua. Sen sijaan harrastan kirjoittamista.”

Työssä ja vapaassa on usein kyse myös harrastelun ja velvollisuuksien hoitamisen välisestä erosta. Ero tosin on vähän häälyvä. Jos harrastaa kuorolaulua, pitää käydä harjoituksissa. Se on kohtuullista sekä kuoronjohtajaa että laulutovereita kohtaan. En harrasta kuorolaulua. Sen sijaan harrastan kirjoittamista. Nytkin käytin kohtuullisen osan vapaastani tietokoneen ääressä luomiseen. Ei olisi ollut pakko, mutta oli kuitenkin. Siitä huolimatta, että elän pitkästä aikaa tilanteessa, jossa sovittuja kirjoitustöitä deadlineineen ei ole meneillään – pois lukien itse asettamani aikarajat. Jokin pääni sisään virittämäni malli ajaa minut nytkin naputtamaan tätä tekstiä.

Vapailla ollessani valinnat ovat kuitenkin varsin pitkälle omiani. 



Voin valita, lähdenkö ulkoilemaan usein rasittavaksi kokemaani kevättalven aurinkoon, katselemaan ylös sinitaivaisiin ja kenties vähän ruskettumaan – vai vetäydynkö ruohonjuuritasolle, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa taloni kellarissa olevaa työhuonetta. Valinnat johtavat sitten eri asioihin. Voin harrastaa oman aikani sitä, mitkä parhaiten juuri silloin huvittaa. Näin se on, kun todellisuutta hiukan pelkistää.

”Työtä ja harrastusta yhdistää se, että molemmissa tekemätön monesti kuluttaa enemmän kuin tehty.”

Maanantaina tämä valintojen vapauden kukka siis menee suppuun. Palkkatyölläni on varsin vähän tekemistä sen kanssa, mikä minua sattuu huvittamaan. Työnantajani on pestannut minut tekemään tiettyjä asioita ja niitä minun on syytä toimitella.  Maanantaiaamuna minun ei tarvitse valita, menenkö harrastukseni vai ansiohommani pariin. Töissä on käytävä, kun siitä on sovittu, vaikka aina ei huvitakaan. Sekin on osa sitä, miten elämän on hyvä mennä. Raha on riittävä peruste paiskimiselle silloinkin, kun kyse on ns. kutsumusammatiksi miellettävästä tehtävästä. On eettisesti oikein, että palkkatyö tulee tehtyä kunnolla. Omissa harrastuksissani eettisyys ja vastuullisuus ovat jotakin muuta. Teen sitoumuksia lähinnä itseni kanssa, joskus toki jonkun samassa hankkeessa mukana olevan suuntaan. Asetan tavoitteita, joiden saavuttaminen palkitsee – niin millä? Työtä ja harrastusta yhdistää se, että molemmissa tekemätön monesti kuluttaa enemmän kuin tehty.

”Lomakin on eniten lomaa silloin, kun ei ole mitään käsikirjoitusta tai kesämökkiä tehtävänä. Useimmiten niitä molempia näyttää vain ilmestyvän jostakin.”

Olen ammattikirjoittaja, mutta en ammattikirjailija. Tämä tarkoittaa, että aina halutessani saan tekstiä aikaiseksi. Mikään puhe tai kirjoitus ei ole jäänyt tekemättä sen takia, ettei vain syntynyt mitään. Eläköön kuitenkin kirjallisissa pyrinnöissäni se työläisen ja harrastajan välinen pieni ero. Harrastajaa ei aina tarvitse huvittaa harrastaa. Maailma ei kaadu, jos sohva vetää puoleensa.  Lomakin on eniten lomaa silloin, kun ei ole mitään käsikirjoitusta tai kesämökkiä tehtävänä. Useimmiten niitä molempia näyttää vain ilmestyvän jostakin. Ja sitten ne tehdään valmiiksi.

”Kun joka päivä tekee jotain, niin hommat valmistuvat joskus väkisinkin.”

(Kirjailija Juri Nummelin kysyttäessä hänen tuotteliaisuutensa salaisuutta)





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

SAIRAALAPASTORI PALAA PAIKALLE ”Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen.”   Heinäkuu, parikymmentä astetta mittarissa. Pouta, puolipilvistä ja leppoisaa. Kahvihuoneessa joku puhuu lomalle jäämisestä, suurin osa omasta aamuväestäni on jo laitumilla. Minä tulin viime viikolla takaisin. Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen. Samalla alkoi syksy, auton tuulilasissa on aamuisin kosteutta. Paluu No ei sentään: kesä on hyvänlaisesti kesken, ja vapaaviikot vain pieni osa valoisaa vuodenaikaa. Heinäkuussa sairaala vaikuttaa äkkiä katsottuna rauhoittuvan lomakauteen ja tietynlaiseen hiljaiskäyntiin, mutta kuitenkaan ei. Minulta kysytään usein loppuvuoden satunnaiskeskusteluissa, onko minulla jouluaikana kovasti kiireitä. Tapaan vastata, että sairaalapapin työssä joulu ei ole kummempi sesonki, sillä ihmisten sairaudet eivät juurikaan tutki almanakkaa ilmaantuessaan. Tosiasiassa ajat, jolloin voi laulaa Sylvian joululaulun tai Suvivirren sitä t
  VIIMEISELLÄ MATKALLA ”Tulen kotiin. Jätämme berliininmunkit sunnuntain päiväkahville. Popedakin kai lopettelee jossain vaiheessa Tampereella.” ”Kirjoita siitä sellainen liuskan juttu, kun nehän ovat vähän niin kuin sun alaasi, viimeiset matkat.” Tapaamme kirjailija Timo Malmin kanssa syyskuun toisena 2023 Työväenkirjallisuuden päivässä Tampereen Werstaassa. Kerron tulleeni iltapäiväjunalla Vilppulasta ja palaavani sinne klo 19 lähtevällä bussivuorolla, joka on lajinsa viimeinen: yhteys lopetetaan tämän viikon jälkeen ja jatkossa linjaa ajetaan vain tiistaisin. On edessä siis viimeinen matka. Ja kun Pirkkalaiskirjailijoiden kunniajäsen kehottaa, saman yhdistyksen hännänhuippuihin kuuluva kirjallinen puuhastelija tekee ehdotuksen mukaan. Viimeiselle matkalle Valun ennen iltaseitsemää Tamperen linja-autoasemalle. Mäntästä puoli kuuden pintaan lähtenyt pikkubussi kurvaa hyvissä ajoin aseman kulmille. Kuulun vähemmistöön: suurin osa nurkilla vellovasta ihmismassasta on menossa Ratin
  AAMU LAKEUDELLA ”Runoilija on jättänyt rakennuksen.”     Sen jälkeen, kun säkillinen kiviä oli päätynyt konkelolle jääneeseen kuuseen ja kaatopaikkakuormaan nostamamme pesukoneen painon selittänyt   sinne pari vuotta aikaisemmin unohtunut lakanapyykki, oli paikallaan esittää kysymys miksi meidän hommat menevät aina tällaisiksi   istua hopeapajun alle katetulle päiväkahville, jättää vastaus myöhäiskesän auringon ja meitä tervehtimässä käyvän vireen kerrottavaksi. Antaa olla tasan.   Kirjoitin blogissani 4.10.2020: ” Isäni täyttää elämän tiedossa olevien piirteiden, kuten sen rajallisuuden niin salliessa 85 vuotta maaliskuussa 2021. Voisi kai kirjamiehen päivää juhlistaa kirjalla. ” Ajattelen edelleen juhlistavani ajankohtaa kirjalla, mutta isäni ei ole enää täyttämässä vuosiaan. Jouni Ilmari Paarlahden (s. 1936) elämä tuli valmiiksi perjantaina 30.10.2020 klo 15. Runoilija on jättänyt rakennuksen.   ”Isätön en ole, mutta isäni on kuollut.” Isä