VENÄLÄINEN KUU

 ” Kokeilen nyt tällaista siedätyshoitoa.”

Ryhdyin vapulta viettämään venäläistä kuuta. Luen Teemun päivään asti vain venäläistä kirjallisuutta. Saatan jatkaa pitempäänkin, sillä lukeminen näyttää edistyvän hitaasti. Tämäkin kirjoittaminen on sijaistoiminto. Ongelma ei ole luettavan laatu, vaan sen esittämiseen käytetty piinallisen pieni fontti.

Syynä päähänpistooni oli minua kiusaava havainto. Olen pitkään ollut Venäjän ja venäläisyyden ystävä, mutta maan nykymeininki on kylmettänyt naapuriin liittyvää ajatusilmastoani. Kokeilen nyt tällaista siedätyshoitoa. En halua hyljeksiä asioita, joita olen tähän asti pitänyt naapurimaassa hyvinä ja antoisina.  Kirjoja ja elokuvia, venäläisiä värejä ja makuja.  Alexandr Borodinin Nocturnoa ja Anna Ahmatovan runoja. Itäistä leveyttä.

”Että joku tuleekin tarjonneeksi nuuskaa miehelle, jonka nenä on hävöksissä…”

Minulla oli vapun alla sopivasti kesken Boris Pasternakin Tohtori Živago. Juuri siinä on sitä kiusallisen pientä pränttiä. Verryttelin lukaisemalla välipalana Nikolai Gogolin Pietarilaisnovelleja,  kolme posketonta tarinaa. Että joku tuleekin tarjonneeksi nuuskaa miehelle, jonka nenä on hävöksissä… 

Hyllyistäni ja muualta, minne kotini kirjat ovat pursuuntuneet, löytyy sekä vanhaa että uudempaa venäläistä kirjallisuutta sen verran, että voin tarvittaessa venyttää kuuni vuoteen. Varsiinkin, kun minulta puuttuu Paavo Väyrysen omaksumiskyky, joten yksi viikonloppu ei riitä esimerkiksi Fedor Dostojevskin tuotannon kahlaamiseen läpi.

Tohtori Živago on kuuluisa kirja, aikoinaan aikansa poliittisiin konjunktuureihin liittyen ulos Neuvostoliitosta salakuljetettu ja Italiassa vuonna 1957 julkaistu romaani, joka saatiin suomeksi heti seuraavana vuonna. Pasternak kirjoitti sitä useilla vuosikymmenillä, valmista tuli 1956.  En käy  juonta sen  enempää läpi, sillä kirjan voi lukea tai tyytyä katsomaan elokuvan tai televisiosarjan. Jälkimmäiseen on olemassa myös venäläinen vaihtoehto.  Pienenä yksityiskohtana mainittakoon, että kirjassa esiintyy finka, ”suomalaispuukko”. Sanahan voi tarkoittaa myös suomalaista naista.

Oma živagoni on Juhani Konkan suomennoksen kahdeksas painos vuodelta 1959.  Keltaista kirjastoa. Ostin kansipaperittoman ja vähän nuhruisen teoksen jostakin helsinkiläisestä antikvariaatista 1980-luvulla. Muistan poikenneeni liikkeeseen ja en löytänyt sieltä oikein ostettavaa. Tuntui kuitenkin  kiusalliselta häipyä ilman hankintoja, kun olin kierrellyt puodissa hyvän tovin. Niinpä ostin sitten tuon Tohtori Živagon, joka nyt on kulkenut hyllyssäni läpi kolmen muuton ja neljän pitäjän. Mahdollinen alkuperäinen omistaja, muuan Aune, on tehnyt ehkä teoksesta jotakin analyysia tai esitystä ja siksi merkinnyt kynällä marginaaliin katkelmia pitkin matkaa. Vähitellen alan nyt päästä jyvälle, mitä hän on hakenut. Usein kirjalla on jo esineenä tarinansa.

 ”Kirja on aina lopulta mielikuvituksen juhlana toista maata kuin elävinkään kuva valkokankaalla.”

 

Tohtori Živagon voi siis lukea tai katsoa. Toki suosittelen valitsemaan kuvatallenteitten sijasta kirjan, koska se on useimmiten ja tässä parempi kuin elokuva. Pasternak aitona tarinankertojana todistaa väitteen puolesta. Oma suosikkihahmoni romaanissa on Lara eli Larissa Fjodorovna Antipova, tyttökymnaasin opettaja ja tohtorin rakastajatar. Pasternak kuvaa häntä niukoin vedoin. Hän toteaa, että Lara oli ”huomattavan kaunis”, jossain kohdin tämä mainitaan vaaleaveriköksi. Muta enempää Pasternak ei sano. Näin Lara pysyy ”huomattavan kauniina” vuosikymmenestä ja lukijasta toiseen.

Kun David Lean marssitti Larissa Fjodorovnan vuonna 1965 valkokankaalle Julie Christien hahmossa, mielikuva lukkiutui. Samoin käy joskus vanhoille saduille, joissa on kaunis prinsessa: Disneyn piirretty naulaa kuvan aloilleen. Kirja on aina lopulta mielikuvituksen juhlana toista maata kuin elävinkään kuva valkokankaalla. Kysyy kyllä yleensä vähän enemmän aikaa.