KULTTUURIKÄVELYLLÄ HAUTAUSMAALLA

”Yhtä kaikki nostan hattua monta kirjaa kansittaneelle miehelle. Ja pysähdyn toistekin hänen haudalleen.”

Tein taannoin kulttuurikävelyn Ruoveden hautausmaalla. Minulle merkittävin paikka kalmistossa on luonnollisesti Virtasten ja Paarlahtien perhehauta, mutta pysähdyin nyt hetkeksi myös runoilija Eero Havaksen (1899-1968) leposijalle.

Lempäälästä kotoisin ollut Havas toimi vuosina 1927-1954 Ruovedellä Pekkalan kansakoulun opettajana, joten hän on ollut oleellinen osa isovaarini, vaarini ja mummuni maisemaa. Isovaarini asui eläkepäiviään kivenheiton päässä koulusta, kunnes kuoli alkuvuodesta 1951. Havas valmistui Jyväskylän opettajaseminaarista vähän ennen isovanhempiani, jotka olivat virassa Pohjanmaalla, mutta viettivät kesäisin paljon aikaa Ruovedellä. Vaimonsa kuoleman jälkeen Havas muutti Alastarolle, jossa toimi työuransa loppuun. Hän myös avioitui uudelleen, mutta hänet on haudattu ensimmäisen vaimonsa Ilma Salon viereen Ruoveden hautausmaalle.

”Runoilijana Havas oli aikansa lapsi.”

Eero Havaksen kirjallinen tuotanto sisältää runokokoelmat Ikuinen satu (WSOY 1923), Ratsumies (Otava 1928) ja Temppelijuhla (Kuva ja Sana 1958) sekä aforismi- ja mietekirjat Viittatie (Otava 1935) ja Kierros kierrokselta (Otava 1945), jonka tekijä on muuten omistanut jatkosodan hyökkäysvaiheessa kaatuneelle veljelleen Väinö Havakselle – aikanaan tunnetulle kirkonmiehelle, joka on myös historian ainoa rintamalla kaatunut Suomen eduskunnan jäsen.

Runoilijana Havas oli aikansa lapsi. Minään lyriikan uudistajana häntä ei varmastikaan voi pitää ja tuskin hän sellaiseksi pyrkikään. Runot ovat mitallisia ja loppusoinnullisia. Eivät huonoja, taitaviakin, mutta nyt luettuna ajan patinoimia. Havas on ollut selvästi uskonnollisesti suuntautunut ja erityisesti hänen viimeinen kokoelmansa on vahvasti hengellistä runoutta. Yhtä kaikki nostan hattua monta kirjaa kansittaneelle miehelle. Ja pysähdyn toistekin hänen haudalleen.

”1960-luvun runoihmisten kelkoissa kyyti olisi  luultavasti ollut kylmää.”

En tiedä, kirjoittiko Havas viimeisen kokoelmansa jälkeen, mutta 1960-luvun runoihmisten kelkoissa kyyti olisi luultavasti ollut kylmää. Tässä kohdin tulee mieleen Havaksen nuorempi aikalainen Jaakko Heikinheimo (1915-1990), joka julkaistuaan pari kokoelmaa 1950-luvulla vaikeni yli kahdeksikymmeneksi vuodeksi ennen kuin saattoi 1980-luvulla päivänvaloon kolme tasokasta kokoelmaa. Vaikenemisen keskeisenä syynä oli mitä luultavimmin se, että hänen edustamansa mitallinen tapa kirjoittaa julistettiin 60-lukulaisten kulttuuriheerosten suulla lainsuojattomaksi.

Havasta tuskin luetaan nykyisin juurikaan. Mutta kiitos Sääntö-Suomen hänen teoksensa ovat tallessa Kansalliskirjaston kokoelmissa. Ovatpa Ratsumies, Kierros kierrokselta ja Temppelijuhla päätyneet ilman lainsäädäntöä myös minun hyllyyni.

Pekkalan koulun opettajista Havasta enemmän omaan elämääni on vaikuttanut varmasti Arvi Harimo. Jäädessään 1970-luvulla eläkkeelle hän tyhjäsi taloaan ja kantoi meille ison kasan jännitys- ja seikkailukirjoja, joita sitten luin kesällä yötä myöten ja välillä öljylampun valossa. Muun muassa monta Arvin tuomaa Outsideriä on edelleen tallella. Niistä enemmän sitten joskus.