VILPPULASTAKIN HALUAMME JUNAAN

”Junien matkustajaliikenne päättyy ensi keväänä Vilppulassa. Liikenne- ja Viestintäministeriö (LVM) on tehnyt päätöksen yhdessä VR-Yhtymän kanssa, ettei LVM osta enää liikennettä reiteillä Tampere–Keuruu ja Jyväskylä–Haapamäki–Seinäjoki. Samalla tämä tarkoittaa sitä, että 26. maaliskuuta 2016 matkustajaliikenne päättyy muun muassa Vilppulan, Kolhon, Haapamäen, Keuruun ja Juupajoen asemilla.”

Tämä tieto ilmestyi Ylä-Pirkanmaalla ilmestyvän KMV-lehden verrkkosivuille (www.kmvlehti.fi) syyskuun puolivälissä. Se on surullinen uutinen. Vuodesta 1882 junat ovat kulkeneet Tampereelta Vilppulaan ja siitä edelleen pohjoiseen. Legendaarisen Haapamäen aseman kautta Pohjanmaalle. Maaliskuussa 2016 tämä liikenne loppuu. Sarkastisesti voi todeta, että kurjuus tasa-arvoistaa seutukunnan väkeä. Enää ei tarvitse haikailla junan pysähtymistä Lylyssä, ei haaveilla vuoroista Mänttään. 

Olen vuosien mittaan kirjoittanut useita kotiseutuni junaliikenteeseen liittyviä tekstejä, niin runoa kuin proosaa. Yhden kirjallisen veriteonkin olen sijoittanut vanhalle Pohjanmaan radalle, novellissa Radan varrella Waterloo, joka on julkaistu Juri Nummelinin toimittamassa antologiassa Viimeinen laukaus ja muita novelleja rikoksesta (Putki Kustannus 2014). Alla olevan tekstin kirjoitin elokuussa tietämättä vielä edessä olevista päätöksestä. Vaikka onhan sitä osannut pelätä viimeiset kaksikymmentä vuotta – niin kuin kaiken muunkin supistamista ja lopettamista täällä kasvukeskusten ulkopuolella.

 ”LYLYSTÄKIN HALUAMME JUNAAN”

Alkusyksyisen aamun kirpeys on kohottavaa. Ei ole vielä niin kylmä, että auton tuulilasiin pitäisi raapia aukko, mutta kesän venyttely on jäänyt taakse ja loppukesään usein liimautuva enteellinen tunnelma poissa. Tänään on alkusyksyinen aamu. Yöllä taivaista lirunut vesi on pisaroinut harmaan ajokkini pinnan ja tehnyt siitä jotenkin itseään arvokkaamman näköisen. Vedentulo on nyt hiljennyt sumumaiseksi tihuutukseksi, joka muokkaa maiseman pehmeäksi.  Painan avaimen syrjää ja vilkut välkähtävät. Kello käy kohti puolta seitsemää. 

Istuudun autoon ja napsautan turvavyön kiinni.  Moottori vastaa nöyrästi ensimmäiseen yritykseen. Kojetaulun lämpömittari osoittaa kuutta.  Sysään vaihteen pakille ja peruutan pihasta. Katu on hiljainen. Jopa liian. Aamukanto on tänään perälaudassa ja lehti jäänyt selaamatta aamukahvia hörppiessä. Vaikka eihän siitä juuri muuta enää tule luettua kuin sarjakuvat – uutiset ovat jo olleet verkossa.

  Käännyn pääkadulle kohti kaupungin ainoita liikennevaloja.  Kukaan ei vielä puhaltele lehtiä, ne helvetinkoneet liittyisivät orkesteriin vasta kypsemmällä syksyllä. Joku varhainen työhön menijä polkee vastaan, muuten raitti näyttää pysäytyskuvalta. Runsaan tunnin kuluttua sitä virtaisivat koululaiset. Linja-autot kurvaisivat Ratakadulle pudottaakseen väen Osuuspankin takana olevan tyhjän tontin sivulle. Kaikki pantaisiin muutenkin käyntiin. Minä olisin silloin jo muualla.

Taajama jää taakse vaihtuakseen kohta uuteen. Siinä välillä vastaan tulee jononpoikanen. Joku pyrkii skootterilla itään. Hopunmäen alla lämpötila valahtaa kolmeen.  Radan varressa kököttää asema, nyt tietysti jo tyhjänä.  Juna kuitenkin pysähtyy – tai näin aamuisin se lähtee täältä. Sikäli kuin sitä saattaa sanoa junaksi: siitä puuttuu Tampellan äidillinen jytinä ja raskaan raudan voima. Ennemminkin kuin juna se on joko yhdestä tai kahdesta yksiköstä kokoon pantu kaalimato. Ei siis mikään tarunhohtoinen Meksikon pika. Tosin kaalimadot ovat aina kiehtovia. Ainakin pienet toukat.

Parkkeeraan P-merkistä vasemmalle ja kävelen junaan. Paikkoja on valittavaksi. Viimeistään Orivedeltä kansaa olisi kuitenkin mukavasti.. Osa ihmisistä käy edelleen töissä. Ennen Orivettä kyytiin pääsee Juupajoelta. Lylystä ei pääse.

  Olen ajoissa, mutta en ylenpalttisesti. Minuutti, toinen ja kolmas. Sitten nytkähdämme matkaan.

Kiskobussi työntyy maisemaan, jossa vaihtelevat pelto, lammet ja loputtoman oloinen pöpelikkö. Siellä täällä näkyy taloja. Tunnen itseni lähes tirkistelijäksi: maailma näkyy junan ikkunasta jollain tavoin väärästä suunnasta ja takaoven kautta. Vihreä valtaa alaa, maisema radan varressa ei avaudu, vaan sulkeutuu. Tästä kiskot ovat kulkeneet reilusti toista sataa vuotta. Halkaisseet maan. Ihmissusien maan, käy mielessäni…Pellot ovat jo sängellä puinnin jäljiltä. Junassa oppii kaikenlaista, ja tänä vuonna olen tullut tietämään punahomeen kiusanneen viljaa. Rypsin kimpussa taas on häärinyt pahkahome. Olen kuullut tämän eräällä työmatkalla vähän ennen Tikkurilaa. Kuuntelen näitä puheita mieluummin kuin kännykkään suollettua selontekoa miesystävän käräjistä, joista ei saa sitten puhua kenellekään tai kuvausta koulutuspäivillä samaan hotelliin sattuneesta miehestä, jolla oli niin ihanat viikset.

Yhtäkkiä vauhti hidastuu. Nykimistä. Lyly, edessä häämöttää uusiokäyttössä oleva asemarakennus, josta muistan joskus 90-luvulla ostaneeni leipäkoneen. Radan varressa paikallisten ihmisten mielenilmauksena kyltti, jossa on teksti: ”Lylystäkin haluamme junaan”.

Sitten kaikki pysähtyy. Värit muuttuvat. Puristaa. Katson ympärilleni. Ihmiset istuvat siinä, missä äskenkin, mutta silti kaikki on jotenkin toisin. Äänet ovat poissa. 

Kylmä. Jonkin läsnäolo. Puristaa. Aika katoaa. Juna seisoo. Tämä on Lyly.

  En osaa sanoa, kuinka kauan jökötämme paikoillamme. Kymmenen sekuntia, kaksi minuuttia? Miten mitataan aikaa, kun se on kadonnut? Sitten nytkähdys. Toinen. Mennään taas. Juna kulkee, mutta ympärilläni oleva pysyy paikoillaan. Kaiken kattaa toiseuden tuntu. 

 Kylmä väreilee piissäni. Muistan, että tästä on vain kohtuullinen luku kivenheittoja Hyytiälään…

  Metsä liikkuu. Korkeakosken vanha asema jää sivulle. Sille isotätini jäivät junasta tullessaan kyläsille  kotipuoleensa  joskus 1920-luvulla. Sille seisahtui juna, josta setäni nousi sammoissa askareissa 1960-luvulla. Tädit haettiin hevosella, setää oli vastassa vaarini paikalle asioima Arposen taksi-Pobeda. Juupajoki. Ihmisiä nousee kyytiin kuin hidastetussa filmissä. Kylmyys pysyy, samoin puristus. 

Ja läsnäolo. Jokin on täällä. Jokin junan sisällä on liikkeessä. Vailla lepoa. Yhtäkkiä mieleni miehittää takautuma. Vajaat kymmenen vuotta sitten jouduin sairaalaan saatuani infektion, joka veti voimattomaksi. Tilanpuutteen takia minut kyörättiin yliopistosairaalaan. Lojuin siellä yhden yhden hengen  huoneessa kellarikerroksessa sijaitsevalla osastolla. Muistan, miten minulla oli koko ensimmäisen yön tunne, että jokin liikkui huoneessa. Tai joku. Selitin itselleni tuntemuksen johtuvan potilasvuoteen patjasta. Myöhemmin kuulin, että juuri siinä huoneessa kummitteli rauhattomana kuolleen potilaan henki. En tietenkään uskonut aaveisiin, enkä usko nytkään, mutta muistan liikkeen tunnun ympärilläni. Nyt se on taas tässä.

Tuntuu, että ilma loppuu. Rintaa painaa. Mieleni kelaa sydäninfarktin oireita.   Laaja-alainen kipu rintalastan takana. Puristava, "painava", vannemainen kipu, joka voi säteillä olkavarsiin, leukaperiin ja selkään.  Kipu on ankaraa, jatkuu samanlaisena ja nostaa kylmän hien pintaan… Nytkö se tulee? Lääkäri on kehottanut laihduttamaan ja rasvassa uiskentelevat nakit olen toki pudottanutkin ruokavaliostani. Pitäisikö hakeutua Tampereelle päästyään työterveyteen tai peräti Acutaan? Vai soittaa ambulanssi Oriveden asemalle…MITÄ IHMISETKIN AJATTELISIVAT?

 Matka taittuu. Orivesi Keskusta. Orivesi. Yhtäkkiä puristus on poissa. Samoin  kylmyys. Läsnäoloa ei ole.

 Kiskobussi jatkaa kohti Tamperetta. Jossain Suinulan mailla ilmavirta tarttuu siihen ja ravistaa napakasti, kun intercity pyyhältää pohjoiseen.  Vähitellen harson takaa puskeva aaurinko vaalentaa vihreän. Sitten vasemmalla näkyy jo Motari, Tampereen järvistä kaunein. Kaupunki imee maakunnasta omansa.   Juna pysähtyy tutulle raiteelle. Väki purkautuu. Päivä ottaa vauhtia ja jatkuu, kunnes on taas aika nousta junaan. Kaalimatoon. En tilannut ambulanssia. En mennyt Acutaan. Puristus unohtuu. 

Havahdun. Pesuhuoneen viemäristä kuuluu pulputusta. Se tuntuu joskus viettävän omaa elämäänsä.  En ole junassa matkalla Tampereelle, vaan saunan lauteilla Mäntässä. Olen siemaillut maltaista ja heitellyt harvakseltaan löylyä. Vaarivainaan tyylillä. Sähkökiukaan anti on tietysti kuin silitysraudalla sivelisi, mutta siihen täytyy näin kaupunkioloissa tyytyä. Aika on ollut laadukasta, olut virolaista, kavala maailma kaukana.  Mistään ei ole puristanut.  Siinä sivussa pääni on kuljettanut minut omaan maailmaansa, jossa matka on sujunut oudossa seurassa, mutta kuin kiskoilla.  Kaalimadolla… Jotakin retkestä on jäänyt jäljelle. ”Lylystäkin haluamme junaan.”

 

On alkusyksyn ilta. Siinä on jotakin kohottavaa.