28 VUOTTA

MEIDÄN HERRAMME VIINAMÄESSÄ

”Tämä tapahtui Turun tuomiokirkossa John Vikströmin ollessa arkkipiispana.”

Lokakuun 28. oli vuonna 1987 keskiviikko niin kuin tänäkin vuonna. Päivä oli minulle merkityksellinen, sillä minut vihittiin luterilaisen kirkon pappisvirkaan. Tämä tapahtui Turun tuomiokirkossa John Vikströmin ollessa arkkipiispana. Äkkiä laskettuna siis reilu puolikas elämästäni on kulunut Meidän Herramme viinamäen töissä. Tuosta ajasta  noin 17 vuotta meni seurakuntapappina ensin Maskussa, sitten Vilppulassa ja Mäntässä. Samalla ja siinä sivussa olin  yksitoista vuotta sivutoimisena vankilapappina ja jokusen vuoden mukana Suomen Merimieskirkon laivakuraattorityössä. Viimeiset yksitoista kalenterinkiertoa olen ollut sairaalapappina Tampereella. Käytän tietoisesti ilmaisua ”ollut” sanan ”työskennellyt” sijasta. Kokemukseni mukaan oleminen on ensisijaista tekemiseen nähden. Pitää malttaa olla, jotta voisi myös tehdä.

 Kuva: Ismo Kunnas

Mitä käteen jää – kourallinen ihmiselämää, sitä voi näin vuosipäivänä kysellä takavuosien tamperelaista Jackpot-yhtyettä lainaillen. Kymmeniä rippileirejä, paljon hautajaisia ja kasteita, vähän vähemmän, mutta kuitenkin lukuisasti avioliittoon vihkimisiä.  Olen toimittanut melkoisen määrän messuja ja pitänyt saarnoja – jo siksi, että suuren osan työvuosistani olen palvellut pienissä seurakunnissa, joissa jumalanpalvelusvuoro osuu kohdalle tiuhaan. Ja paljon muuta. Radio-ohjelmia, lehtijuttuja ynnä muuta. Ja ennen kaikkea tuhansia sielunhoidollisia keskusteluja, joissa on käsitelty kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä ja enemmänkin. Tälle kuulle niitä kirjautui 81 kappaletta. Niihin liittyen tai niistä erillään olen monesti yrittänyt löytää sanoja, joilla rukoilla toisen ihmisen kanssa. Usein tilanteet ovat olleet sellaisia, että sanat ovat niissä käyneet vähiin ja kevyiksi.

”Minulta kysytään aika ajoin, miten minusta tuli pappi. En kerro kovin tarkasti. Ei se oikeastaan kuulu kenellekään eikä se ole mitenkään hirveän kiinnostavaa.”  

Papin työ on luonteeltaan sellaista, että sen tulosten arvioiminen on vaikeaa. Laadullisia asioita joudutaan tarkastelemaan usein määrällisillä mittareilla ja silloin ollaan vaarassa kellistyä johonkin suuntaan vinoon.  Monia asioita toki pitääkin mitata. Mutta esimerkiksi käytyjen keskustelujen määrä kertoo aika vähän niiden sisällöstä ja painoarvosta. 

Minulta kysytään aika ajoin, miten minusta tuli pappi. En kerro kovin tarkasti. Ei se oikeastaan kuulu kenellekään eikä se ole mitenkään hirveän kiinnostavaa.  Ihan näillä sanoilla en asiaa toki kysyjälle ilmaise. Olisi minusta voinut tulla muutakin, kun olen koulutukseltani myös valtiotieteilijä. 

"Sielunhoito ja erityisesti sairaiden sielunhoito on kirkon elämän ydintä – ei tosiaankaan mikään tukipalvelu tai perifeerinen pikkujuttu."

Toinen asia, jota aika ajoin tiedustellaan on, kaipaanko sairaalatyöstä takaisin seurakuntatyöhön. Tätä kysyttäessä täsmennän usein, että pappi tekee sairaalassa seurakunnan keskeistä työtä. Sielunhoito ja erityisesti sairaiden sielunhoito on kirkon elämän ydintä – ei tosiaankaan mikään tukipalvelu tai perifeerinen pikkujuttu. Yleensä kiteytän vastaukseni, että en. Näin sanoessani olen tietoinen siitä, että yleinen seurakuntatyö on pappina olemisen korkeakoulu ja paikka, jossa ammatti-identiteetti syntyy. Se identiteetti, joka on tulessa erityistehtävissä, joissa ei ole pilareita, joiden taakse voi kätkeytyä hoitamaan virkaansa, ja jossa ei ole senkään vertaa käsikirjoituksia kuin seurakuntaelämässä. Papin perustyö seurakunnassa taas on eri tavalla vaativaa ja osaamista kysyvää, eikä ole käymässä helpommaksi. Minun kotini kirkon työntekijänä on kuitenkin siellä, missä sairastetaan ja parannutaan, kuollaan ja tehdään kolmivuorotyötä. Minut on viritetty sillä tavalla. Jo seurakuntapappina tykkäsin toimituksista eniten hautajaisista ja jotain sekin minusta kertoo.

Joku on joskus tentannut sitäkin, olenko katunut alanvalintaani. Siihen ei voi oikein vastata, koska olen eri ihminen kuin se jolppi, joka alalle aikoinaan ryhtyi. Sen tiedän, että helpompaa olisi ehkä ollut jossain muualla. Usein on ollut kivaa, ei aina. Joskus olen onnistunut, en aina. Ja lopulta hienoin ajanjakso on ollut kesästä 1993 kevääseen 1994, kun olin hoitovapaalla omien lasteni kanssa kotona.

”Minun ei tarvitse olla Kaikkivaltiaan puolustusasianajaja, joka keksii opillisesti linjakkaita vastauksia syviin kysymyksiin, joiden edessä on parempi vaieta ja vain koittaa olla ihmisten kanssa Jumalan edessä.”

Suurin osa ihmisten kysymyksistä on tietysti jotain aivan muuta. Erityisesti sairaalassa. Miksi tämä on niin vaikeaa, mikä on tällaisen tarkoitus? Onko Jumala? Ihmisten keskellä minulle on kirkastunut jotakin omasta pappeudestani. En tiedä, mihin Jumala minua tarvitsee, mutta tiedän, mihin hän ei ainakaan kaipaa apuani. Minun ei tarvitse olla Kaikkivaltiaan puolustusasianajaja, joka keksii opillisesti linjakkaita vastauksia syviin kysymyksiin, joiden edessä on parempi vaieta ja vain koittaa olla ihmisten kanssa Jumalan edessä. Eikä pappi katso näitä kysymyksiä ulkoa tai ylhäältä, vaikka ammatti-ihmisen on muistettava, ettei toisen taakkaa voi ottaa kannettavakseen. Jokainen on elämän osallistuva havainnoitsija. Niin kuin Alan Parker lopulta toteaa Stepehen Kingin novellissa Riding The Bullet: ” We all ride the bullet in the end.”

Vilkaise myös pari muutaman vuoden takaista haastatteluani: 

http://www.tampereenseurakunnat.fi/tukea_ja_apua/sairaalle/sairaalapastori_on_ihmisten_asialla

http://www.tampereenseurakunnat.fi/sivustot/etsikko/ihmisia/ystavakirja/teemu_paarlahti.7605.blog