VUOSIPÄIVÄ TÄMÄKIN

”Sukuni on ollut aina poliittisesti hillittyä ja muutenkin rauhallista, mutta tuolla kertaa lauteilta ei löytyisi tilaa. Korkeintaan vieraalle olisi katseltu istumapaikaksi sopivan kokoista muurahaispesää.”

He katsovat soikea kehyksen sisältä

silmissään toivo

                 lapsista ja heinäpoudista

mies ja nainen

suut jotka eivät ole maistaneet appelsiinia,

pystylaudoitettu seinä.

Kukkakimpun suojasta johtajat puntaroivat

uhrejaan.

Kaikki tämä on lahonnut

mies ja nainen,

pystylaudoitettu seinä

koskaan ei voi tietää mikä kuva

mikä peili.

Teksti on omani. Se on julkaistu Ritva Bergmanin toimittamassa teoksessa Että näkyisivät tähdet (Kynäsilta ry ja Heinolan maaseurakunta 2001). Runon lähtökohtana on isovanhempieni Eino Johannes Sepin (1911-1999) ja Maria Rintamäen (1909-1967) hääkuva jostain 1930-luvun alkupuolelta. Otos muistuttaa minua siitä, että maailma on parhaimmillaankin monin tavoin epädemokraattinen. Einoilta ja maijoilta ei joka asiaa kauheasti kysytä, vaikka kyse on mitä suurimmassa määrin heidän elämästään. Suurmiehet taas ovat aina olleet kyvykkäitä järjestämään tavalliselle kansalle hankalia karkeloita.

Siinä he yhä katselevat, lapsuudenkotini seinällä.

Heinänteon, lehmien lypsämisen ja metsätöiden sijasta Einolla kului vuositolkulla sotahommissa. Miehellä, jonka kanssa ei hänen poikansa sanojen mukaan saanut aikaiseksi riitaa kuin tuulen suunnasta. Toinen isoisäni Yrjö Virtanen, vuodesta 1957 Paarlahti (1905-1976) oli kansakoulunopettaja, upseeri ja herrasmies, joka ei muistini mukaan puhunut puolta sanaa sotakokemuksistaan. Hänkin olisi taatusti mieluummin opettanut tyttöjä ja poikia lukemaan ja laskemaan Pohjanmaalla kuin johtanut tykkipatteria Karjalassa. Mutta jos ei einoilta ja maijoilta kysytä, ei yrjöjenkään sana isoissa pöydissä ylimmäisenä kuulu. 

Kirjoitan tänä syksynä ilmestyneessä kokoelmassani Jäminkipohja Sundae:

Minun vaarini oli Stalinia suurempi mies.

Stalin oli vaarille monta vuotta
 tosi paska kaveri

eikä sillä siksi olisi ollut asiaa

mummulan rantaan saunomaan.

”Tavallisen kansan keino pärjätä jotenkin suurihmisiksi itsensä lukevien kanssa on maailman sivu ollut panna heitä halvalla ja höräyttää päälle tumma nauru.”

Mielikuva Ruoveden Jäminginselän rantaan tepastelevasta generalissimuksesta, joka kyselee pyyhe kainalossa, sopisiko hänenkin tulla kylpemään, on hersyvä. Sukuni on ollut aina poliittisesti hillittyä ja muutenkin rauhallista, mutta tuolla kertaa lauteilta ei löytyisi tilaa. Korkeintaan vieraalle katseltaisiin istumapaikaksi sopivan kokoista muurahaispesää.

Tavallisen kansan keino pärjätä jotenkin suurihmisiksi itsensä lukevien kanssa on maailman sivu ollut panna heitä halvalla ja höräyttää päälle tumma nauru. Se ei tee maailmasta kansanvaltaista, mutta helpottaa.

Isovanhempani olivat osa historian kulkua, jonka myötä minä sain aikanani opetella venäjää vapaaehtoisesti. Siksi he ansaitsevat muutaman lämpimän ajatuksen tänään, kun talvisodan syttymisestä on kulunut 76 kesää.  Vuosipäivä tämäkin.