Siirry pääsisältöön



ENKELIT OVAT MENNEET JO






Joulukertomus vuodelta 1997.  Pastorin jouluaamu. Tarina ei voisi tapahtua nykyajassa. Sen vaatimia teknisiä härveleitä ei enää ole. Eikä Niemistä, joka tämän ensimmäisen kirjallisen esiintymisensä jälkeen on seikkaillut kolmessakin julkaisemassani novellissa ja viimeisimmässä niistä (Radan varrella Waterloo, Juri Nummelinin toimittamassa ja Putki Kustannuksen kautta viime vuonna julkaistussa Viimeinen laukaus – antologiassa) hänelle käy vähän kolkosti. Parhaillaan mietin, miten saan hänet elvytettyä…Tämä tarina on ilmestynyt alun perin LC Mäntän julkaisemassa Mäntän Joulu 1997 – lehdessä.




Päivä ei ole valjennut kylmänä. Musta Junghans kököttää lattialla ja soi häijysti. Pastori Niemisen toinen silmä on auki. Kello onkuusi, ja olo on mitä kamalin.

Nieminen vääntää vartensa kierteelle ja kurkottaa piipityksen suuntaan. Hetken hapuilun jälkeen kiusankappale vaikenee. Itsesuojeluvaisto ajaa oikean jalan sängyn reunan yli lattialle, joka tuntuu vilakalta peitonlämpimään nahkaan. On pakko nousta. Muu perhe nukkuu vahingoniloista unta.

Lattialla on kasa vaatteita. Nieminen noukkii kalsarit, t-paidan ja sukat. Virkapaita ja puku ovat työhuoneen kaapissa. Nyytti kainalossa hän narisee portaat alakertaan.

Keittiön hana laskee pannun puolilleen. Virta napsahtaa päälle ja vastus kerää voimansa. Ajatus seisoo kuin betoniin valettuna. Takana on aaton pukki, edessä joulun suuri juhla. Nieminen selvittää kurkkuaan, jolla pitäisi vajaan tunnin päästä laulaa. Se on kuiva ja karhea. Kahvi maistuu tuskin.

Näinä aamuina tärkeintä on liike. On lähdettävä niin kuin paimenten vanhastaan.



 Nieminen?




Nieminen kääntyy pääkadulle. Pari hassua hiutaletta purjehtii näkökentän halki, mutta pyryksi ilma on laiha. Suoraan edessä seisoo kirkko.

Kello 6.32 Nieminen astuu tutusta ovesta. Sisällä tuntuu lämpimältä. Hän laskee salkkunsa lattialle ja riisuu rukkaset pöydälle. Päällystakin vasemmasta taskusta käsi haroo lompakon, jonka väliin Nieminen on sujauttanut kolme laskua. Niissä kaikissa on viivakoodi.

Kone rouhaisee kortin kitaansa ja kysyy tunnusluvun. Koodinlukija hehkuu joulunpunaisena ja piippaa kiitokseksi. Nieminen haluaa laskunsa maksettavaksi heti. Ranteessa käy kello.

Automaatti naksauttaa kortin ulos. Nieminen sulloo sen paikoilleen ja taittelee kuitit lompakon väliin. Hän kiskoo kintaat käsiinsä ja huomaa olevansa hereillä.

Kello on 6.37. Kaikki on maksettu ja paimen lähtee seimelle. Enkelit ovat menneet jo edeltä.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

SAIRAALAPASTORI PALAA PAIKALLE ”Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen.”   Heinäkuu, parikymmentä astetta mittarissa. Pouta, puolipilvistä ja leppoisaa. Kahvihuoneessa joku puhuu lomalle jäämisestä, suurin osa omasta aamuväestäni on jo laitumilla. Minä tulin viime viikolla takaisin. Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen. Samalla alkoi syksy, auton tuulilasissa on aamuisin kosteutta. Paluu No ei sentään: kesä on hyvänlaisesti kesken, ja vapaaviikot vain pieni osa valoisaa vuodenaikaa. Heinäkuussa sairaala vaikuttaa äkkiä katsottuna rauhoittuvan lomakauteen ja tietynlaiseen hiljaiskäyntiin, mutta kuitenkaan ei. Minulta kysytään usein loppuvuoden satunnaiskeskusteluissa, onko minulla jouluaikana kovasti kiireitä. Tapaan vastata, että sairaalapapin työssä joulu ei ole kummempi sesonki, sillä ihmisten sairaudet eivät juurikaan tutki almanakkaa ilmaantuessaan. Tosiasiassa ajat, jolloin voi laulaa Sylvian joululaulun tai Suvivirren sitä t
Lähetä kommentti
Lue lisää
  VIIMEISELLÄ MATKALLA ”Tulen kotiin. Jätämme berliininmunkit sunnuntain päiväkahville. Popedakin kai lopettelee jossain vaiheessa Tampereella.” ”Kirjoita siitä sellainen liuskan juttu, kun nehän ovat vähän niin kuin sun alaasi, viimeiset matkat.” Tapaamme kirjailija Timo Malmin kanssa syyskuun toisena 2023 Työväenkirjallisuuden päivässä Tampereen Werstaassa. Kerron tulleeni iltapäiväjunalla Vilppulasta ja palaavani sinne klo 19 lähtevällä bussivuorolla, joka on lajinsa viimeinen: yhteys lopetetaan tämän viikon jälkeen ja jatkossa linjaa ajetaan vain tiistaisin. On edessä siis viimeinen matka. Ja kun Pirkkalaiskirjailijoiden kunniajäsen kehottaa, saman yhdistyksen hännänhuippuihin kuuluva kirjallinen puuhastelija tekee ehdotuksen mukaan. Viimeiselle matkalle Valun ennen iltaseitsemää Tamperen linja-autoasemalle. Mäntästä puoli kuuden pintaan lähtenyt pikkubussi kurvaa hyvissä ajoin aseman kulmille. Kuulun vähemmistöön: suurin osa nurkilla vellovasta ihmismassasta on menossa Ratin
Lähetä kommentti
Lue lisää
  AAMU LAKEUDELLA ”Runoilija on jättänyt rakennuksen.”     Sen jälkeen, kun säkillinen kiviä oli päätynyt konkelolle jääneeseen kuuseen ja kaatopaikkakuormaan nostamamme pesukoneen painon selittänyt   sinne pari vuotta aikaisemmin unohtunut lakanapyykki, oli paikallaan esittää kysymys miksi meidän hommat menevät aina tällaisiksi   istua hopeapajun alle katetulle päiväkahville, jättää vastaus myöhäiskesän auringon ja meitä tervehtimässä käyvän vireen kerrottavaksi. Antaa olla tasan.   Kirjoitin blogissani 4.10.2020: ” Isäni täyttää elämän tiedossa olevien piirteiden, kuten sen rajallisuuden niin salliessa 85 vuotta maaliskuussa 2021. Voisi kai kirjamiehen päivää juhlistaa kirjalla. ” Ajattelen edelleen juhlistavani ajankohtaa kirjalla, mutta isäni ei ole enää täyttämässä vuosiaan. Jouni Ilmari Paarlahden (s. 1936) elämä tuli valmiiksi perjantaina 30.10.2020 klo 15. Runoilija on jättänyt rakennuksen.   ”Isätön en ole, mutta isäni on kuollut.” Isä
Lähetä kommentti
Lue lisää