TUOMENTUOKSUISTA TEOLOGIAA

”Postmodernin ihmisen jumalattomuus ei ole vain hänen kriisinsä. Se on myös kuvastimen yksinäisyyttä.”

”Minä sitten tykkään sen miehen runoista!”

Kirjallisuuskriitikko sanoisi sen eritellymmin, lyriikkaa harrastava tietokirjailija kiteyttää mielipiteensä kuuteen sanaan. Sitaatti on poimittu isäni puheesta kymmenkunta vuotta takaperin. Panu Tuomi (s. 1968) oli ollut lukemassa runojaan Mäntän Honkahovissa.

Minun ja isäni kirjallinen maku ei ole aina mennyt yksiin, mutta Tuomen kohdalla niin käy. Tuomen uusi kirja on ollut pitkään itselleni tapaus. Hurahdin vuonna 2001 ilmestyneeseen Melismaan, eikä se ole mennyt ohi. Tammikuussa ilmestynyt Hiekkalinnojen  alkemia (WSOY) on tekijänsä kymmenes runokokoelma. Sen lisäksi Tuomen katalogiin kuuluu esseekokoelma Poeettinen korrektius (Sanasato 2006). Kaikkia on yksi kappale hyllyssäni.

Tuomi tunnetaan lauseen hiojana, jonka jokainen sana on asemoitu tarkasti. Niin nytkin. Hiekkalinnojen alkemia liittyy Barcelonan keskustassa olevaan Antoni Gaudin (1852-1926) suunnittelemaan Sagrada Familia –kirkkoon (nimi merkitsee ”Pyhää perhettä”), jota on nyt rakennettu reilut 130 vuotta rakennuksen valmistumatta. Kirjan rakenne perustuu Gaudin taikaneliöön, joka on kaiverrettu kirkon seinään. 16 ruutua (4 x 4) ja yhtä monta numeroa käsittävässä kuviossa päädytään lukuja ynnäämällä sekä horisontaalisesti, vertikaalisesti että diagonaalisesti lukuun 33. En väännä rautalangasta, miksi juuri tähän lukuun. Numerot ja mystiikka lyövät tässä kättä niin kuin Tuomen tuotannossa usein.

Tuomen kirjat voi lukaista nopeasti, mutta niiden haltuun saaminen käy hitaammin. Kaikki ei ehkä avaudu, varsinkaan heti. Mutta taide on  pohjimmiltaan demokraattista – lukija ymmärtää minkä  ja miten ymmärtää, ja on oikeutettu oman ymmärtämisensä määrään ja tapaan. Hyvä runo luo mahdollisuuden oivaltaa ja vaikuttua useammin kuin  kerran.

Lueskelin Hiekkalinnojen alkemiaa laskiaissunnuntain jälkeisinä päivinä, kirkkovuoden kääntyessä kohti tuhkakeskiviikkoa ja paastonaikaa.  Ehkä siksi oma ajatukseni jäi kiinni tähän Tuomen tekstiin (s. 38):

Ymmärrämmekö

kuvastimen

yksinäisyyden

kun kukaan

ei siihen katso;

Sen rinnalle asettuvat Paavalin sanat laskiaissunnuntain epistolasta (1 Kor 13):

Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. 

Kuvastimen synnyttämä mielleyhtymä panee pohtimaan ihmisen ja Jumalan suhdetta, mikä kai on kirkollisen paastonajan tarkoitus. Perinteisessä uskonnollisessa puheessa on usein esillä ihmisen perimmäinen kaipaus Jumalan yhteyteen. Mutta jos Jumala on kaiken luoja, asetelman kai voi kääntää myös toisin päin. Jumalan kaipuuksi ihmisen luo. Onhan myös yksinäisyyden tunteen alkuperä ajatusmallin mukaan hänessä.

”Runoilija on tehnyt tehtävänsä. Antanut tiilen ajatusrakennelmiini, jotka ovat jatkuvasti kesken kuin Basílica i Temple Expiatori de la Sagrada Família.”

Postmodernin ihmisen jumalattomuus ei ole vain hänen kriisinsä. Se on myös kuvastimen yksinäisyyttä.

Hymähdän. Kovin uutta ja ihmeellistä ei teologinen pääni lopulta tuota. Eiköhän tämä ole aika lähellä sitä, mitä seurakuntamme nuorisopastori puhui useammassakin iltahartaudessa Tampereen Nekalan seurakuntatalolla 1970-luvun lopulla.

Runoilija on tehnyt tehtävänsä. Antanut tiilen ajatusrakennelmiini, jotka ovat jatkuvasti kesken kuin Basílica i Temple Expiatori de la Sagrada Familia. Tulkoksena oli tällä kertaa sirunen tuomentuoksuista teologiaa.