Siirry pääsisältöön


LUPAUKSET TULEE PITÄÄ

"Se koskee yhtä hyvin politiikkaa, avioliittoa, lasten kasvattamista kuin sanomisia kaverin hautajaisissa."  

 
Tiistai 23.2.2016 oli erikoinen päivä. Kävin  Tampereen Hakametsässä katsomassa Tapparan jääkiekko-ottelun. Vastassa isännillä oli Porin Ässät. Erikoiseksi asian tekee se, että täytyy varmaankin mennä 1970-luvulle asti, ennen kuin vastaan tulee edellinen kerta, jolloin istuin kirvesrintojen pelin katsomossa. Seuraan toki jääkiekkoa paljonkin ja käyn katsomassa yli kaksikymmentä peliä kaudessa. Ne vain eivät ole Tapparan pelejä. Opin jo lapsena eri tamperelaisjoukkueen kannattajana, että Tapparaa ei suosita. Joskus yritin olla heidän puolellaan SM-finaaleissa TPS:ää vastaan, mutta onnistuin pitämään pintani vain puoli erää. Keho muistaa edelleen sen suunsoiton, joka alkoi jo kansakoulun portilla, kun oma joukkue oli hävinnyt paikallispelissä.


”Meillä oli vuosien mittaan monia kiihkeitä keskusteluja kiekkoasioista. Joskus päätimme, että nyt ei puhuta…”


Nyt toteutuneeseen vierailuun Tappara-katsomossa oli aivan erityinen syy. Siunasin viime heinäkuussa hautaan tutun miehen. Meillä oli vuosien mittaan monia kiihkeitä keskusteluja kiekkoasioista. Joskus päätimme, että nyt ei puhuta…Tuttavani oli koko sydämeltään Tapparan mies – loppuun asti. Vielä viime kevään finaalit hän jaksoi katsoa kotona televisiosta ja olla oman joukkueen häviöstä aidosti allapäin niin kuin urheilumiehen kuuluu. Ja tämä puoli elämästä oli tietysti läsnä myös hänen hautajaisissaan, sillä hautajaisten pitää olla ihmisen itsensä oloiset.






Päädyin Tapparan peliin, koska lupasin tuossa kesäisessä siunaustilaisuudessa, että käyn yhdessä tuttavani muistolle. Minusta hän ansaitsi sen. Valitsin Ässät-pelin, koskaTappara-Ässät oli joulukuussa 1971 ensimmäinen jääkiekko-ottelu, jonka näin Hakametsän hallissa. Olin siellä isäni kanssa. Myös tämä muisto ansaitsi mielestäni jonkinlaisen uusinnan.


”Ihmettelen yhä, mistä Aamulehden toimittaja kaivoi mittelölle antamansa neljä tähteä. Kai liigakiekko sitten on tätä.”


Tällä kertaa Tapparan ja Ässien välinen tahkoaminen oli minulle pettymys. Yksi erä kohtuullisen kunnollista pelaamista, loppu löysää boogia. Voittolaukauskilpailu ei minusta kruunaa vetelää ottelua. Taklaukset tuntuivat puuttuvan. Ihmettelen yhä, mistä Aamulehden toimittaja kaivoi mittelölle antamansa neljä tähteä. Kai liigakiekko sitten on tätä. Myönnän, että olen sikamaisen puolueellinen. Esimerkiksi Ilveksen peliä en olisi katsonut niin kriittisellä silmällä, varsinkaan voittoon päättynyttä. Ja peli isossa askissa on toisenlaista kuin Keuruun tai Lempäälän kaltaisissa pienissä altaissa, sekin minun täytyy Mestis-kiekon ystävänä muistaa.

Tällä kertaa Tappara muuten voitti voittolaukauksilla 2-1,  vuonna 1971 se otti pisteet 3-1. Jos menen kolmannen kerran, porilaiset ovat ilmeisesti vahvoilla.


 Mutta joka tapauksessa istuessani pari päivää myöhemmin Keuruulla seuraamassa KeuPaHT:n ja Jokipoikien mestiskarkeloa, yhdessä erässä tuntui tapahtuvan enemmän kuin koko tiistaisessa liigapelissä yhteensä.  Halli oli karumpi kuin Tampereella, mutta meininki muuten verevämpää ja katsoja lipun hinnan jäljiltä vähemmän kipeänä. Itse olen KeuPaHT:n kausikorttilainen eli maksan pelit jo ennen kautta. Silloin ne on maksettu, vaikka kausi sattuisikin lipsahtamaan viemärin puolelle. Mutta tulee lähdettyä.


”Tärkein Hakametsässä käymiseni tavoite täyttyi selkeästi ja kirkkaasti. Se, mitä olin luvannut, tuli tehtyä ja siitä minulla on hyvä mieli.”


Vaan mitäpä rutisemaan suotta. Tärkein Hakametsässä käymiseni tavoite täyttyi selkeästi ja kirkkaasti. Se, mitä olin luvannut, tuli tehtyä ja siitä minulla on hyvä mieli. Yksi elämän perussäännöistä on, että lupaukset tulee pitää. Se koskee yhtä hyvin politiikkaa, avioliittoa, lasten kasvattamista kuin sanomisia kaverin hautajaisissa.  Sivistys on sitä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

SAIRAALAPASTORI PALAA PAIKALLE ”Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen.”   Heinäkuu, parikymmentä astetta mittarissa. Pouta, puolipilvistä ja leppoisaa. Kahvihuoneessa joku puhuu lomalle jäämisestä, suurin osa omasta aamuväestäni on jo laitumilla. Minä tulin viime viikolla takaisin. Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen. Samalla alkoi syksy, auton tuulilasissa on aamuisin kosteutta. Paluu No ei sentään: kesä on hyvänlaisesti kesken, ja vapaaviikot vain pieni osa valoisaa vuodenaikaa. Heinäkuussa sairaala vaikuttaa äkkiä katsottuna rauhoittuvan lomakauteen ja tietynlaiseen hiljaiskäyntiin, mutta kuitenkaan ei. Minulta kysytään usein loppuvuoden satunnaiskeskusteluissa, onko minulla jouluaikana kovasti kiireitä. Tapaan vastata, että sairaalapapin työssä joulu ei ole kummempi sesonki, sillä ihmisten sairaudet eivät juurikaan tutki almanakkaa ilmaantuessaan. Tosiasiassa ajat, jolloin voi laulaa Sylvian joululaulun tai Suvivirren sitä t
  VIIMEISELLÄ MATKALLA ”Tulen kotiin. Jätämme berliininmunkit sunnuntain päiväkahville. Popedakin kai lopettelee jossain vaiheessa Tampereella.” ”Kirjoita siitä sellainen liuskan juttu, kun nehän ovat vähän niin kuin sun alaasi, viimeiset matkat.” Tapaamme kirjailija Timo Malmin kanssa syyskuun toisena 2023 Työväenkirjallisuuden päivässä Tampereen Werstaassa. Kerron tulleeni iltapäiväjunalla Vilppulasta ja palaavani sinne klo 19 lähtevällä bussivuorolla, joka on lajinsa viimeinen: yhteys lopetetaan tämän viikon jälkeen ja jatkossa linjaa ajetaan vain tiistaisin. On edessä siis viimeinen matka. Ja kun Pirkkalaiskirjailijoiden kunniajäsen kehottaa, saman yhdistyksen hännänhuippuihin kuuluva kirjallinen puuhastelija tekee ehdotuksen mukaan. Viimeiselle matkalle Valun ennen iltaseitsemää Tamperen linja-autoasemalle. Mäntästä puoli kuuden pintaan lähtenyt pikkubussi kurvaa hyvissä ajoin aseman kulmille. Kuulun vähemmistöön: suurin osa nurkilla vellovasta ihmismassasta on menossa Ratin
  AAMU LAKEUDELLA ”Runoilija on jättänyt rakennuksen.”     Sen jälkeen, kun säkillinen kiviä oli päätynyt konkelolle jääneeseen kuuseen ja kaatopaikkakuormaan nostamamme pesukoneen painon selittänyt   sinne pari vuotta aikaisemmin unohtunut lakanapyykki, oli paikallaan esittää kysymys miksi meidän hommat menevät aina tällaisiksi   istua hopeapajun alle katetulle päiväkahville, jättää vastaus myöhäiskesän auringon ja meitä tervehtimässä käyvän vireen kerrottavaksi. Antaa olla tasan.   Kirjoitin blogissani 4.10.2020: ” Isäni täyttää elämän tiedossa olevien piirteiden, kuten sen rajallisuuden niin salliessa 85 vuotta maaliskuussa 2021. Voisi kai kirjamiehen päivää juhlistaa kirjalla. ” Ajattelen edelleen juhlistavani ajankohtaa kirjalla, mutta isäni ei ole enää täyttämässä vuosiaan. Jouni Ilmari Paarlahden (s. 1936) elämä tuli valmiiksi perjantaina 30.10.2020 klo 15. Runoilija on jättänyt rakennuksen.   ”Isätön en ole, mutta isäni on kuollut.” Isä