NUORENA EI OSAA AJATELLA

”Ihmisen ikä on yhdet nokkaunet iltapäivällä, sitten se on siinä.”

Nuorena ei osaa ajatella olevansa joskus vanha. Muistan joskus lapsena laskeskelleeni sisareni kanssa, minkä ikäisiä olisimme vuonna 2000. Minä 37 ja sisko yli neljänkymmenen! Luvut tuntuivat suurilta ja vuosituhannen vaihde etäiseltä. Elettiin 1970-lukua. Nyt tuolloin kaukana kangastellutta vuosituhatta on kulunut jo hyvänlaisesti ja omien ikävuosien numerointi on niin ikään ihan uusilla kymmenillä.

"Ensisijainen huoli ikääntyvän läheisen olemisesta ei todellakaan kuulu yhteiskunnalle, jos suvussa on nuorempaa sakkia."

Yhtä vähän nuorena osaa ajatella, että omat vanhemmat ovat joskus iäkkäitä. Niin vain kuitenkin käy, jos isä ja äiti saavat puksutella. Elämä muuttaa muotoaan, uudenlaiset kysymykset ja vastuut asettuvat päällimmäisiksi. Ensisijainen huoli ikääntyvän läheisen olemisesta ei todellakaan kuulu yhteiskunnalle, jos suvussa on nuorempaa sakkia. 

Huomasin miettiväni näitä, kun vietimme äskettäin lähisuvun kesken isäni Jouni Paarlahden 80-vuotispäiviä. Ihan hyvät kinkerit olivat. Puheissamme pulpahteli useamman kerran kokemus siitä, miten aika kuluu. Suurin osa meistä koolla olleista muisti toisensa myös paljon nuorempana. Sukumme on kulkenut nykyisellä nimellä vuodesta 1957 – ja nyt on syntynyt viides nimeä kantava polvi. 

Ihmisen ikä on yhdet nokkaunet iltapäivällä, sitten se on siinä. Ja kuitenkin vuosiin mahtuu paljon. Isäni jäljiltä on iso kasa oppi- ja tietokirjoja, pari tuotettua äänilevyä, runoja ja siinä sivussa kolmekymmentä vuotta lukion rehtorina. Ja luonnollisesti paljon muuta, kuten muutama remontti. Tehkää perässä. 

Juhlimme kirjamiestä toimittamallani teoksella Palstakirja (Books On Demand 2016). Sen ytimenä ovat isäni perheemme mökkitonttia koskevat muistiin kirjaamiset vuosilta 1962-1963. Niiden lisäksi mukana on neljän polven runoa ja proosaa. Kirjan tekijöinä on isäni (s. 1936)  ja itseni (s. 1963)  lisäksi tyttäreni Pilvi Laurikka (s. 1990) ja vaarini Yrjö Paarlahti (1905-1976). Kansien välissä on samalla kappale sukumme historiaa, joka ilman tallettamista olisi haihtunut muistikuvien taivaaseen. Kirja versoilee yhden suvun tarinasta, mutta haastaa kenet tahansa sen ääreen sattuvan lukijan pohtimaan omaa ja omiensa kertomusta. Onhan jokainen meistä laulun arvoinen.

 ”Olenkohan vielä liian nuori, että osaisin ajatella sen näin?”

Vuodet kasaavat meihin asioita eri tavalla. Tällaisten pyöreitten päivien yhteydessä havahdun siihen, miten jollain tavalla kummallista nykyaika nuoruuden ja vireyden ihannointeineen on. Kun ei saisi edes olla vanha, vaan pitäisi olla jokin seniorikansalainen tai muu sellainen. Ikääntymistä ei pidä romantisoida ja toimintakyvyn säilyminen on tärkeää. Mutta silti. Minun isäni saa olla juuri sen ikäinen kuin on. Juuri siinä kohdassa elämänsä kulkua kuin on. 

 Kolmessa polvessa. Pilvi Laurikka (vas.), Jouni Paarlahti 

ja Teemu Paarlahti.

(Kuva Sanna-Leena Paarlahti)

Itselläni on 80-vuotispäivään yhden sukupolven mitta. Saatan toki kasvaa koiranputkea jo paljon ennen sitä. Joka tapauksessa rykäisy yhdeksännelle vuosikymmenelle ei ole pitkä. Olenkohan vielä liian nuori, että osaisin ajatella sen näin?