IISI MAA JÄÄMAA

”Kävin Euroopan reunalla. Maassa, joka on Pohjoismaa silloin, kun niin halutaan.”

Toteutin haaveen, joka on elänyt mielessäni jollain tavalla 1970-luvulta lähtien. Kävin kumppanini kanssa Islannissa. Toisin kuin kuvittelin, sinne matkustaminen ei tullut kalliiksi. Lento oli pituuteensa - 2500 kilometriä ja vaihtorahat päälle - nähden puoli-ilmainen, hotelli hyvätasoinen ja huokea. Tosin kylpyhuoneen suihkukaappi oli niin pieni, että peseytyminen oli tuskallista ja kovin paljon minua lihavampi ihminen ei kerta kaikkiaan mahtuisi koko härveliin. Huhtikuun lopun sää oli vastoin pessimistisiä odotuksiani poutainen ja huomattavasti lämpimämpi kuin samat päivät Suomessa. Otin matkalla 666 valokuvaa. Miten sattuikin – saarella, jonne on vanhoissa uskomuksissa sijoitettu helvetin portti. Karttoihin se on merkitty tulivuori Heklaksi. Jules Vernen kirjassa Matka maan keskipisteeseen  (Voyage au centre de la Terr, 1864) puolestaan reissuun sukelletaan Snæfellsjökullin kraaterin kautta, mutta yhtä kaikki Islannista.

 Hallgrimskirkja

En käy kuvailemaan sen tarkemmin maan nähtävyyksiä. Islannista on olemassa iso läjä kelvollisia matkaoppaita (esimerkiksi Alexis Averbuckin laatima Lonely Planetin Pocket Reykjavik on aika hyvä ja siinä tulee nimestä huolimatta muu Islanti kaupan päälle) sekä suomeksi että englanniksi ja nykyihminen osaa googlata. Sen verran tulkoon sanotuksi, että heittäydyimme häpeämättömästi keskivertoturisteiksi ja kävimme niin Geysirillä kuin Gullfossin putouksellakin. Sinninen laguuni jäi nyt näkemättä.  Reykjavikissa ihailimme massiivista Hallgrimskirkjaa sekä sisältä ettäulkoa. Se on vähän kuin Dom sovetov Kaliningradissa eli jo korkeutensa takia melkein aina silmissä. Pyhättö näkyy kuulemma jopa 20 kilometrin päähän. Ja sen uruissa on 5275 pilliä. Kävimme myös piskuisessa tuomiokirkossa ja Suomen suurlähetystön kulmilla olevassa katolisessa katedraalissa. Ja niin edelleen. Hautausmaallakin vierailimme. Siellä olisi varmasti hämäränhyssyssä verrattoman creepyä.

 Hautausmaa

Annan yhden vinkin, jota ei välttämättä mainita matkaoppaissa. Reykjavikin kaupungintalo on matkailijalle mainio paikka. Siellä on hyvä vessa eikä sine päästäkseen tarvitse ostaa mitään.

Islannin teki minusta erityisen mukavaksi matkakohteeksi se, että monet asiat on tehty turistille helpoksi. Totta kai sielläkin asiat saa tehtyä vaikeaksi ja on eri asia esimerkiksi kiertää maata polkupyörällä kuin liikkua turistibussilla. Esimerkiksi kuljetuksen lentokentälle ja takaisin pystyi ostamaan etukäteen netistä ja pienellä lisämaksulla palveluun kuului tipauttaminen perille hotellille ja vastaavasti nouto sieltä lähtöaamuna. Käytäntö on huomattavan helppo verrattuna siihen, että pitäisi asioida jollain automaatilla ja arpoa, minne lippu pitää ostaa. Ja että ohjeet olisivat mahdollisesti ties millä käsittämättömällä riimukirjoituksella tai tuntemattomilla aakkosilla. Samoin kokopäiväretken Reykjavikin ulkopuolella oleville nähtävyyksille pystyi hankkimaan valmiiksi jo Suomessa. 

Gullfoss 

 

Helsingin ja Reykjavikin väliset aikataulut ovat sellaiset, että kone Helsinkiin lähtee klo 7.30. Kun kenttä on 50 kilometriä kaupungissa ja lentomatkustamiseen pitää aina varata reilusti aikamarginaalia, piti hotellilta lähteä jo aamuyöstä. Tämän voisin kirjata miinukseksi, mutta miksipä kirjaisin. Matkustaminen on mielentila. Ja kun on matkustustilassa ja selvin päin, aamuyö ei ole paha aika lähteä liikkeelle. Olen myös monesti miettinyt, miten nykyaikainen matkojen taittaminen on hämärtänyt sen, että puuha on maailman sivu ollut vaivalloista ja rähjäännyttävää. Ja kirjailija Antti Tuuria mukaillen: kun lähtee lentomatkalle, on perillä jo lentokentällä. Sekin voi olla mielenkiintoinen paikka.

Reykjavik ja Islannin länsiosa on muuten sikäli mielenkiintoisessa kohdassa maailmaa, että etelän suuntaan saa pudotella Antarktikselle asti ennen kuin vastaan tulee maata. Aika harvoin suomalainen on kolkassa, jossa kello on kolme tuntia vähemmän kuin kotimaassa.

 Kolme tuntia Helsingistä

Vielä yksi matkalla mieleeni tullut myönteinen juttu: Islanti on maa, jossa minun ei tarvitse teeskennellä osaavani jotakin kieltä, mitä en hirveän hyvin osaa ainakaan puhua. Jossain kohdin mieleen palasi viimesyksyinen matka Tanskassa pidettyyn konferenssiin, jossa virallisena kielenä oli ”skandinaviska”. Toisin sanoen leikimme, että pohjoismaalaisilla olisi jokin yhteinen kieli. Ruotsalaisten kanssa pärjäsi, norjalaisten ja tanskalaisten kanssa ei. Islantilaisten ja färsaarelaisten kanssa oli mukavaa, kun puhuttiin ilman muuta englantia. Muutaman sadantuhannen ihmisen kansana islantilaiset ymmärtävät luultavasti oikein hyvin, että englanti on kieli, jolla muukalaisten kanssa pärjää. Viheliäisessä holhousmaa Suomessa minun piti nuorena opiskella englantia ja muutamaa muuta kieltä ilman, että tarjottiin kovinkaan paljoa valinnanvapautta. Oli pakko opetella kielioppia, vaikka olisi halunnut pelata pihalla jääkiekkoa tai lukea etruskeista. Tämän meiningin seurauksena kärsin edelleen kielitaidosta, jolle on ollut hyvä rakentaa itse myöhemmin lisää. Missä puhutaan englantia, siellä olen aina pärjännyt.

 

Lähtökahvi Keflavikissa

Kävin Euroopan reunalla. Maassa, joka on Pohjoismaa silloin, kun niin halutaan. Esimerkiksi teleoperaattori Sonera ei hinnoittelussaan laske Islantia osaksi ”pohjolaa”, vaan siihen kuuluvat Norja, Ruotsi ja Tanska. Tulin takaisin. Nyt odotan jalkapallon EM-kisoja. Suomi ei ole mukana, koska jäi karsinnoissa ruikuttamaan rannalle. Islanti on. Pallo lähtee pyörimään 14. kesäkuuta alkulohkon ottelulla Portugalia vastaan. Arvannette, kumman joukkueen puolella olen.

Loppukirjoitus turkoosikantisessa Ad libris –muistikirjassani:

Matkaoppaani Islantiin

luo tarinan

kaksi kirjaa englanniksi

yksi suomeksi

kartta

isäni runot

luomista luotaavat ihmisen mitat

”Älä niistä välitä, Tor, Jumala,

Jahve, kuka lienetkin!

Luo!”

                         (Jouni Paarlahti)

ja niin sinä maa

tulet kohti

laattojen liikkeessä Eurooppa

satua

totta.

Jouni Paarlahden runositaati hänen Islanti-runosarjastaan kokoelmassa Niin minä maa sinua rakastin (2014)