RAUHATTOMAN AJAN LUOTAUSTA

 

”Sotavuodet merkitsivät kriisiä. Myös rauha oli kriisi.”

Minua ottaa yleensä päähän, kun jostain kirjasta sanotaan jotakin sen tapaista kuin että tämä kuuluu ehdottomasti jokaisen alan ammattilaisen kirjahyllyyn tai tämä on jokaisen syytä lukea. Siksi en käytä näitä lausahduksia Ville Kivimäen ja Kirsi-Marja Hytösen toimittamasta kirjasta Rauhataton rauha – Suomalaiset ja sodan päättyminen 1944-1950 (Vastapaino 2015). Olen lueskellut sitä viimeisen viikon ahkerasti, nyt kun sain sen käsiini kirjaston jonon ehdittyä kohdalleni. Mielestäni erinomainen teos.

Rauhaton rauha koostuu yhdestätoista sodanjälkeistä Suomea käsittelevästä artikkelista. Tekijät ovat Helsingin, Jyväskylän, Lapin ja Tampereen yliopistojen tohtoreita ja tohtorikoulutettavia. Tekstiä ryydittää kiinnostava kuvitus. En käy kirjan sisältöä sen kummemmin läpi. Sen sijaan listaan joitakin kysymyksiä, joita teos jätti mieleeni. Jouduin mm. pohtimaan omaa historian tietämystäni. Alalta yliopistosta valmistuneena olen luultavasti perehtynyt menneeseen keskimääräistä enemmän. Ja nyt huomaan olevani usealla tavalla kansallisten kertomusten vanki.

Niin – miten paljon tosiasiassa tiedän esimerkiksi Lapin sodasta, joka jää isossa saagassamme usein vain merkinnäksi marginaaliin talvi- ja jatkosodan viedessä huomion? Lapin sota kesti kuitenkin kuukausia, siinä kuoltiin oikeasti ja tuhottiin Suomen laajin maakunta suurelta osin kirjaimellisesti kivijalkaan asti. Lappi oli se alue Suomea, jossa saatiin makua siitä, millaista meininki oli keskisessä Euroopassa sodan loppumyllerryksissä. Lukiessani huomasin, etten tiennyt kovin syvästi, ja jos tiesinkin, en ollut tullut ajatelleeksi.

Miltä tuntui sotilaasta, joka rytyytettyään vuosia itäisissä metsissä palasi kotiin pohjoiseen ja siellä ei ollut mitään?

”24.8.1945 on päivä, jolloin suomalaisia on syntynyt kaikkein eniten, 495  elävää lasta. Näin siitä huolimatta, että sodan jälkeen asuttiin ahtaasti ja nuoret parit monesti tahoillaan yhteisen kodin puuttuessa. Respect.”

Yhden valkoinen laikun tiedoissani ja tajunnassani havaitsin myös syyskuussa 1944 Suomen ja Neuvostoliiton välillä solmitun aselevon ja sotilaitten kotiuttamisen välillä. Tuo aika oli talvisodan mittainen. Sodasta ei vain lähdetty kotiin, kun se loppui. Ja kun ei välttämättä ollut oikein vaatteitakaan.

Ja sitten yhtäkkiä maa oli täynnä ihmisiä, joille piti keksiä asunto, työpaikka ja paikka perheessä. Maata oli murjottu pommeilla ja Neuvostoliitto syönyt siitä aimo siivun.  24.8.1945 on päivä, jolloin suomalaisia on syntynyt kaikkein eniten, 495 elävää lasta. Näin siitä huolimatta, että sodan jälkeen asuttiin ahtaasti ja nuoret parit monesti tahoillaan yhteisen kodin puuttuessa. Respect.

”Erilaisuuden kyylääminen ei ole Suomessa uutta, ei myöskään solidaarisuuden puute kotinsa menettäneitä ja hätään joutuneita kohtaan.”

Itselleni vaikuttavin osa Rauhatonta rauhaa oli FT Heli Kanasen artikkeli Kylmille asuinsijoille. Miten paikallisväestö otti vastaan ortodoksisen siirtoväen.  Erilaisuuden kyylääminen ei ole Suomessa uutta, ei myöskään solidaarisuuden puute kotinsa menettäneitä ja hätään joutuneita kohtaan. Ortodoksiväestön syrjintä oli sodan jälkeen monin paikoin voimakasta. Heidän tavoilleen naureskeltiin ja heitä ryssiteltiin. Joku fiksu kävi vuosien päästä pyytämässä anteeksi, jossain paikkakunnan luterilainen pappikin katsoin asiakseen tarttua pilkkakirveeseen.

”Onneksi oli tietysti myös toisia tarinoita - hyvää kohtelua ja hyviä kohtaamisia, jotka johtivat vuosikymmenten ystävyyteen.”

Kananen kuvaa käsitystä suomalaisuudesta ahtaaksi. Aina kyse ei tietysti ollut uskontokunnasta. Tutkijan sanoin: ”Vaikka ortodoksien ja luterilaisten vastakkainasettelu korostuu tässä luvussa, myös paikallisen väestön keskinäisessä kanssakäymisessä oli tavallista pitää ihmisiä eriarvoisina. Enemmistö kohteli kaltoin myös muita poikkeaviksi luokittelemiaan ryhmiä, kuten perheitä, jotka eivät tulleet toimeen omillaan ja joutuivat turvautumaan yhteisön apuun” (s.122).

Onneksi oli tietysti myös toisia tarinoita - hyvää kohtelua ja hyviä kohtaamisia, jotka johtivat vuosikymmenten ystävyyteen.

”Rauhattoman rauhan kanssa painiessaan voi miettiä, mitä historiasta voisi oppia. Yleensä siitä ei opi mitään.”

Ja historia ja nykyisyys ovat yhtä. Kananen jatkaa: ”Ortodoksien uusilla asuinseuduilla saama vastaanotto ja heihin kohdistettu sosiaalinen kontrolli avaavat mielenkiintoisia näkymiä 2000-luvulle. Perehtymällä siihen, miten valtaenemmistö käsitteli Suomen sisäisiävähemmistöjä ja poikkeavuutta sotien ja jälleenrakennuksen kaudella, voi auttaa suomalaisia ymmärtämään oma osuutensa maahanmuuttajien ja pakolaisten sopeutumisongelmien taustalla. Valtaväestöllä on ratkaisun avaimet: ennakkoluuloisia asenteitaan muuttamalla ja erilaisuudelle avautumalla suomalaiset voisivat auttaa maahanmuuttajia tulemaan osaksi yhteiskuntaa” (s. 125).

Sotavuodet merkitsivät kriisiä. Myös rauha oli kriisi. Ja silloinkin kiemurreltiin valtion velkaantumisen kanssa. Rauhattoman rauhan kanssa painiessaan voi miettiä, mitä historiasta voisi oppia. Yleensä siitä ei opi mitään.