RAUHATTOMAN AJAN LUOTAUSTA
”Sotavuodet merkitsivät kriisiä. Myös
rauha oli kriisi.”
Minua ottaa yleensä päähän,
kun jostain kirjasta sanotaan jotakin sen tapaista kuin että tämä
kuuluu ehdottomasti jokaisen alan ammattilaisen kirjahyllyyn tai tämä on jokaisen syytä lukea. Siksi en
käytä näitä lausahduksia Ville Kivimäen
ja Kirsi-Marja Hytösen toimittamasta
kirjasta Rauhataton rauha – Suomalaiset
ja sodan päättyminen 1944-1950 (Vastapaino 2015). Olen lueskellut sitä
viimeisen viikon ahkerasti, nyt kun sain sen käsiini kirjaston jonon ehdittyä
kohdalleni. Mielestäni erinomainen teos.
Rauhaton rauha
koostuu yhdestätoista sodanjälkeistä Suomea käsittelevästä artikkelista.
Tekijät ovat Helsingin, Jyväskylän, Lapin ja Tampereen yliopistojen tohtoreita
ja tohtorikoulutettavia. Tekstiä ryydittää kiinnostava kuvitus. En käy kirjan
sisältöä sen kummemmin läpi. Sen sijaan listaan joitakin kysymyksiä, joita teos
jätti mieleeni. Jouduin mm. pohtimaan omaa historian tietämystäni. Alalta
yliopistosta valmistuneena olen luultavasti perehtynyt menneeseen
keskimääräistä enemmän. Ja nyt huomaan olevani usealla tavalla kansallisten
kertomusten vanki.
Niin – miten paljon
tosiasiassa tiedän esimerkiksi Lapin sodasta, joka jää isossa saagassamme usein
vain merkinnäksi marginaaliin talvi- ja jatkosodan viedessä huomion? Lapin sota
kesti kuitenkin kuukausia, siinä kuoltiin oikeasti ja tuhottiin Suomen laajin
maakunta suurelta osin kirjaimellisesti kivijalkaan asti. Lappi oli se alue
Suomea, jossa saatiin makua siitä, millaista meininki oli keskisessä Euroopassa
sodan loppumyllerryksissä. Lukiessani huomasin, etten tiennyt kovin syvästi, ja
jos tiesinkin, en ollut tullut ajatelleeksi.
Miltä tuntui sotilaasta, joka
rytyytettyään vuosia itäisissä metsissä palasi kotiin pohjoiseen ja siellä ei
ollut mitään?
”24.8.1945 on päivä, jolloin suomalaisia
on syntynyt kaikkein eniten, 495 elävää lasta. Näin siitä huolimatta, että sodan
jälkeen asuttiin ahtaasti ja nuoret parit monesti tahoillaan yhteisen kodin
puuttuessa. Respect.”
Yhden valkoinen laikun
tiedoissani ja tajunnassani havaitsin myös syyskuussa 1944 Suomen ja
Neuvostoliiton välillä solmitun aselevon ja sotilaitten kotiuttamisen välillä.
Tuo aika oli talvisodan mittainen. Sodasta ei vain lähdetty kotiin, kun se
loppui. Ja kun ei välttämättä ollut oikein vaatteitakaan.
Ja sitten yhtäkkiä maa oli
täynnä ihmisiä, joille piti keksiä asunto, työpaikka ja paikka perheessä. Maata oli murjottu pommeilla ja Neuvostoliitto syönyt siitä aimo siivun.
24.8.1945 on päivä, jolloin suomalaisia on syntynyt kaikkein eniten, 495 elävää lasta.
Näin siitä huolimatta, että sodan jälkeen asuttiin ahtaasti ja nuoret parit
monesti tahoillaan yhteisen kodin puuttuessa. Respect.
”Erilaisuuden kyylääminen ei ole
Suomessa uutta, ei myöskään solidaarisuuden puute kotinsa menettäneitä ja
hätään joutuneita kohtaan.”
Itselleni vaikuttavin osa
Rauhatonta rauhaa oli FT Heli Kanasen
artikkeli Kylmille asuinsijoille. Miten
paikallisväestö otti vastaan ortodoksisen siirtoväen. Erilaisuuden kyylääminen ei ole Suomessa
uutta, ei myöskään solidaarisuuden puute kotinsa menettäneitä ja hätään
joutuneita kohtaan. Ortodoksiväestön syrjintä oli sodan jälkeen monin paikoin
voimakasta. Heidän tavoilleen naureskeltiin ja heitä ryssiteltiin. Joku fiksu
kävi vuosien päästä pyytämässä anteeksi, jossain paikkakunnan luterilainen
pappikin katsoin asiakseen tarttua pilkkakirveeseen.
”Onneksi oli tietysti myös toisia
tarinoita - hyvää kohtelua ja hyviä kohtaamisia, jotka johtivat vuosikymmenten
ystävyyteen.”
Kananen kuvaa käsitystä
suomalaisuudesta ahtaaksi. Aina kyse ei tietysti ollut uskontokunnasta.
Tutkijan sanoin: ”Vaikka ortodoksien ja
luterilaisten vastakkainasettelu korostuu tässä luvussa, myös paikallisen
väestön keskinäisessä kanssakäymisessä oli tavallista pitää ihmisiä
eriarvoisina. Enemmistö kohteli kaltoin myös muita poikkeaviksi luokittelemiaan
ryhmiä, kuten perheitä, jotka eivät tulleet toimeen omillaan ja joutuivat
turvautumaan yhteisön apuun” (s.122).
Onneksi oli tietysti myös toisia
tarinoita - hyvää kohtelua ja hyviä kohtaamisia, jotka johtivat vuosikymmenten
ystävyyteen.
”Rauhattoman rauhan kanssa painiessaan
voi miettiä, mitä historiasta voisi oppia. Yleensä siitä ei opi mitään.”
Ja historia ja nykyisyys ovat
yhtä. Kananen jatkaa: ”Ortodoksien
uusilla asuinseuduilla saama vastaanotto ja heihin kohdistettu sosiaalinen
kontrolli avaavat mielenkiintoisia näkymiä 2000-luvulle. Perehtymällä siihen,
miten valtaenemmistö käsitteli Suomen sisäisiävähemmistöjä ja poikkeavuutta
sotien ja jälleenrakennuksen kaudella, voi auttaa suomalaisia ymmärtämään oma
osuutensa maahanmuuttajien ja pakolaisten sopeutumisongelmien taustalla.
Valtaväestöllä on ratkaisun avaimet: ennakkoluuloisia asenteitaan muuttamalla
ja erilaisuudelle avautumalla suomalaiset voisivat auttaa maahanmuuttajia
tulemaan osaksi yhteiskuntaa” (s. 125).
Sotavuodet merkitsivät
kriisiä. Myös rauha oli kriisi. Ja silloinkin kiemurreltiin valtion
velkaantumisen kanssa. Rauhattoman rauhan
kanssa painiessaan voi miettiä, mitä historiasta voisi oppia. Yleensä siitä ei
opi mitään.
Kommentit
Lähetä kommentti