LINJAN LOPPU

 

”Opin pienenä, että se menee meille päin. Kodin kulmille. Sinne, missä on hyvin.”

Maanantaina 6.6.2016 Tampereen joukkoliikenteessä siirrytään uuteen aikaan. Bussiinja 27 lopetetaan. Keskustasta itään sen korvaa uusi, numerolla 80 kulkeva yhteys, länsipuolella ajellaan numerolla 37. En minä siitä länsipuolesta niin välitä, mutta idän muutokset vavahduttavat.

Minut muutettiin Tampereelle elokuussa 1968. Perheemme asettui alkuun vuokra-asujiksi Irjalan kaupunginosaan omakotitalon alakertaan. Seurakunnallinen urani alkoi noilla main, kun vuokraisäntämme kävelytti minua ja naapurustossa asunutta tyttöä Uudenkylän seurakuntatalon päiväkerhoon. Myös koulun tahkoaminen alkoi Irjalassa, väliaikaiseksi tarkoitetussa, mutta sittemmin vuosikaudet palvelleessa parakissa syksyllä 1970. Tuolloin oma talomme Tampereen Southern Comfortissa oli jo kyhällään ja alun perin meidän piti muuttaa kesken syksyn. Asia kuitenkin viivästyi. Mieleeni on jäänyt opettajan kysely, että koska te muutatte...luokalle oli otettu yksi oppilas enemmän kuin oli tarkoitus ja minusta piti päästä. Päästiinkin joululoman myötä.

Sen paremmin päiväkerho kuin koulukaan eivät liity mitenkään bussilinjaan 27. Edellisessä kuljettiin apostolin kyydillä ja jälkimmäisen luokkahuoneesta näkyi olohuoneemme ikkuna.

”Itse asiassa en muista, kuljinko Irjalassa asuessani montaakaan kertaa bussilla. Pikkupojat eivät pelmunneet kaupungilla, elinpiiri oli turvallisen tiivis ja perheen kanssa mentiin Renulla.”

Bussit astuivat elämääni vasta muutettuamme Korkinmäkeen. Matkaa Koiviston kouluun eli ”Känsälään” oli sen verran paljon, että se taittui sydäntalvet linja-autolla. Syksyt ja keväät kuljin pyörällä. Korkinmäkeen liikennöi tuolloin linja 12, joka sittemmin vaihtui numeroon 21. Kun kapitalismi sittemmin ruoski siirtämään sen päätepysäkin asuinalueelta läheiselle kauppakeskukselle, saatiin kulmille kaupunginhallituksen rehdin toiminnan myötä uusi linja 31. Se kulkee pääasiallisesta lapsuusmäestäni edeelleen. Nykyinen määränpää keskustassa on Pyynikintori. Kesti vain muutaman vuoden, että tämä tieto saatiin päivitetyksi Korkinmäen päätepysäkin kylttiin. Hämäläisiä onkin paneteltu monta kertaa turhan päiten hitaudesta, 1970-luvulla asuntopulaakin selitettiin Tampereella sodasta palaamisella. Oliko kyse jatko- vai nuijasodasta, jäi kuulijan harkittavaksi. Mutta ei tämäkään liity suoranaisesti bussilinjaan 27.

En totta puhuen muista, kuljinko Irjalassa asuessani montaakaan kertaa bussilla. Pikkupojat eivät pelmunneet kaupungilla, elinpiiri oli turvallisen tiivis ja perheen kanssa mentiin Renulla. Myöhemmin olen kyllä kulkenut kaksseiskalla niin kuin käytännössä kaikilla Tampereen bussilinjoilla kaupungin ristiin rastiin. 

”Lapsuuteni loppui vuosikymmeniä sitten, mutta sen yhden symbolin katoaminen läikyttää selvästi minussa jotakin.”

Miksi ajatukseni nyt pysähtyi riveille, joissa talouksiin jaetussa aikataulukirjassa kerrottiin linjan 27 lopettamisesta, liittyy luultavasti johonkin samaan, josta tyttäreni Pilvi Laurikka kirjoittaa toimittamassani Palstakirjassa (BoD 2016) julkaistussa runossaan (tässä kirjoittajan luvalla):

Linnut kakkasivat penkeille mummolassa

uimarannalla seisoi ikuinen betonikivi,

johon joku oli maalannut sydämen.

Itse leikatuilla paperihevosilla

oli tähtiä ryntäissä

ja joka kevät purot juoksivat kovaa.

Haluaisin ihan hetkeksi

kelata taaksepäin;

pysähtyä auringonlaikkuun,

jahdata lumihiutaleita ja nuolla jääpuikkoja

ennen kuin joku taas tulee kertomaan,

ettei aikuisena enää tehdä niin.

Bussi 27 on ollut symboli. Opin pienenä, että se menee meille päin. Kodin kulmille. Sinne, missä on hyvin. Aikuisenakin olen tuntenut jotakin täysin irrationaalista noustessani sen kyytiin – olenpa saattanut valita kahdesta peräkkäin ajavasta ja määränpäätäni kohti menevästä vaunusta juuri sen tämän saman irrationaalisuuden pauloissa. Lapsuuteni loppui vuosikymmeniä sitten, mutta sen yhden symbolin katoaminen läikyttää selvästi minussa jotakin.

Irrationaalista ja tyhmää. Mutta haluan viivähtää hetken tässä sisäisessä liikkeessä. Ennen kuin joku tulee taas kertomaan, ettei aikuisena enää tehdä niin.