SUVUN KANSSA KOILLISESSA AVARUUDESSA

”Ehkä tässä on se juttu, joka sysää minut liikkeelle seuraavallakin kerralla kutsun juhliin käydessä.”

Mitä yhteistä on sukutapaamisella ja jääkiekko-ottelulla?

Sivistyneet arvaukset voisivat tietysti koskea vaikka käsirysyä, mutta omalla kohdallani kyse on tässä kohdin muusta. Molempien kohdalla näyttää nimittäin aika ajoin olevan etukäteen, että ei oikein huvittaisi lähteä. Ja sitten, kun reissu on tehty, on tyytyväinen, että tuli mentyä. Elin tätä todeksi, kun hilasin nyt heinäkuussa ruhoni Kuusamoon tapaamaan puolta sataa sukulaistani.  

  

Koillinen avaruus

Oli mukavaa. Näin lyhyesti sen voisi sanoa. Jatkan kuitenkin jokusella virkkeellä, joskaan en niinkään itse tapaamista kuvaillen. Sehän oli meidän suvun juhla eikä mikään julkinen festivaali. Vaikka yllättävästi tällainen privaattitapaaminen säteilee ympäristöönsä: pelkästään Hotelli Kuusamo hyötyi tapaamisestamme kuuden huoneen varauksilla kahdeksi yöksi. Pitkin kaupunkia oli vielä lisää meikäläisiä majoituspalveluissa.

 Hotku

 Pidin juhlassa puheenvuoron, jossa kerroin lähinnä isovanhemmistani ja vähän vaarini vanhemmista. Päädyin tehtävään niin kuin yleensä elämässäni olen erilaisiin tehtäviin päätynyt – kun joku toinen ei voinut… Mutta tulipahan raavittua jotakin pään ja tietokoneen arkistoista esille.

Muistellessani huomasin miettiväni mm. yhteisöllisyyden merkitystä ja muutoksia. Muistan lapsuudesta – siis 1970-luvulta - että mummulassani, joka oli samassa mäessä kuin meidän perheen kesäpaikka, oli melkein aina joku sukulainen väkineen käymässä. Useimmiten kyse oli setieni tai tätini perhekunnista.  Serkkuja tuli ja meni ja se jätti lomanviettoon hyvät jäljet.  Monesti myös muita sukulaisia poikkesi, kun olivat samalla suunnalla liikkeellä. Samoin mieleen ovat painuneet monet kahvihetket mummulan pöydän ääressä ja kesäisin sään salliessa pihalla ison hopeapajun katveessa. Sen kummempaa syytä ei tarvittu kuin että mummu kutsui. Ja Martan päivänä isotätini järjesti kahvit edesmenneen äitinsä nimipäivän juhlistamiseksi. Se oli leppoisaa elämää. Mummula oli tietysti mummun ja vaarin koti, mutta huomaan lapsena mieltäneeni talon enemmän sellaiseksi suvun paikaksi. Ja sittähän se oli.  En voi kuvitella tilannetta, ettei sinne olisi ollut tervetullut. Ovi oli auki, jos talonväki vain oli kotosalla. Kirjaimellisesti auki.

”Televisiota mentiin katsomaan mummullaan. Hyvällä säällä siitä näkyi kaksi kanavaa, mutta jos ilmassa oli ukkosta, kakkonen hävisi.”

Yksi yhteisöllisyyden kapine oli tuohon aikaan televisio. Meillä ei ollut mökillämme noihin aikoihin sähköä. Vanhempani sanoivat, että kesämökillä ei kuulu olla, mutta todellisuudessa asia taisi olla niin, että ei ollut pätäkkää, millä johdot olisi taloon vedetty. Televisiota mentiin katsomaan mummullaan. Hyvällä säällä siitä näkyi kaksi kanavaa, mutta jos ilmassa oli ukkosta, kakkonen hävisi. Se toi oman jännitysmomenttinsa asiaan. Tuohon aikaan myös tarjonta oli aivan muuta kuin nykyään. Elokuvia ei pursunut joka kanavalta useasti päivässä. Ohjelmat piti myös katsoa silloin, kun ne lähetettiin – videonauhurit olivat vasta tulevaisuudessa tulollaan. Isoja tapahtumia, kuten Montrealin olympialaisia ja Kalle-Kustaan ja Silvian häitä kokoonnuttiin katsomaan suurella joukolla. Varhaisemmasta lapsuudesta muistan tunteen, kun olin nukahtanut mummulan sohvalle isompien katsellessa Peyton Placea tai jotakin elokuvaa. Sitten kipitettiin elokuun sametti-illassa naapurin pellon yli omalle puolelle…vanhojen amerikkalaisten elokuvien jousimusiikki herättää minussa edelleen tähän liittyvän vähän unenpöpperön tunnetilan.

Näistä muistikuvista on matkaa aikaa, jolloin kodeissa ei enää kokoonnuta olohuoneeseen iltauutisille, vaan jokainen katsoo jotain omaa juttuaan omassa tykönään omalta mobiililaitteeltaan. Enää ei myöskään noin vain poiketa ja aika harvoin tulee kutsuttua ketään kahville. Enkä minä sitä oikeastaan osaa niin surra. Nykyisinkin on hyvä. Ja onhan Facebook – usein turhaan parjattu virtuaalitodellisuus, joka kuitenkin tekee todeksi paljon sellaista yhteydenpitoa, joka muuten jäisi.

Maaton mies

Muta silti. Yhdysvaltalainen kirjailija Kurt Vonnegut (1922-2007) pohtii kirjassaan A Man Without a Country (2005, suomeksi Maaton mies, 2007) kotimaassaan yleistyneitä avioeroja. Hän löytää yhdeksi syyksi sen, että ennen sai naimisiin mennessään kylkiäisenä ison kasan ihmisiä. Siskojen miehiä, veljien vaimoja, näiden siskoja ja niin edelleen. Tällaisesta lössistä ei niin vain erottukaan, vaikka olisi välillä ollut vähän ahdasta. Sitten suvut pienenivät ja aviokaupassa tuli mukana enää vähän väkeä. Pienemmästä porukasta oli helpompi erota. Ei varmastikaan tyhjentävä tai totaalisen viiltävä analyysi, mutta jotakin oikeaa Vonnegutin ajattelussa saattaa hyvinkin olla.  Yhtä kaikki sukutapaamisen merkitys voi olla siinä, että se palauttaa mieleen, miten tärkeää on kuulua yhteen toisten ihmisten kanssa. Oma kokemukseni on, että iän lisiessä veren vettä sakeampi olemus tulee entistä tärkeämmäksi. 

”Kotiin palatessa kokemuksen voi kiteyttää, että oli mukavaa.”

Ehkä tässä on se juttu, joka sysää minut liikkeelle seuraavallakin kerralla kutsun juhliin käydessä. Niin kuin jääkiekkomies nousee sohvaltaan ja talsii hallille, kun on kerran se kausikortti. Kotiin palatessa kokemuksen voi kiteyttää, että oli mukavaa.