Siirry pääsisältöön



VILKAISEN SALAA ITSEÄNI PEILIIN


”Olen monta kertaa miettinyt, mitä tämä lause tarkoittaa.”


Tiistaiaamu. Istun aamukahvilla Tamnpereen Näsilinnankadun Café Linkosuolla. Opiskelen lukulaitteelta Jo Nesbøn Punarintaa.

 Kahvilan radiossa soi Dingo. Havahdun ja jätän Harry Holen tauolle. Tämä on taas se kappale. Levoton tuhkimo. Yhtyeen iso hitti runsaan 30 vuoden takaa. En ole koskaan ollut erityisen kiintynyt Dingoon tai Levottomaan tuhkimoon. Nuoruudessani sellainen musiikki oli minulle liian nössöä ja muovista. Mutta tässä kappaleessa on yksi lause, johon ajatukseni usein tarttuvat ja niin nytkin. ”Salaa vilkaiset itseäsi peiliin”.



Mihin katson, kun katson itseäni peiliin?”

 

Olen monta kertaa miettinyt, mitä tämä lause tarkoittaa. Mihin katson, kun katson itseäni peiliin?  Luonnollinen selitys on, että sanoittaja on kirjoittanut vähän sinne päin ja tarkoittanut, että Tuhkimo katsoo peiliin ja näkee siinä oman kuvansa. Vilkaisee salaa itseään peilistä? 

Tiedän olevani välillä ikävä kielestä niuhottaja. Mutta en voi mitään sille, että kun Haloo Helsinki! -yhtyeen kappaleessa Kuussa tuulee lauletaan, että ”tartu kädestä käteen”, mieleeni tulevat sairaalan käytävillä olevat käsidesipullot. Huomasin joskus nuorena, että sanat olivat enemmän minun juttuni kuin numerot. Tästä havainnosta on sittemmin virinnyt intohimoinen ja välillä mustasukkainen suhde minun ja oman kieleni välille. Tulen ottaneeksi sanat vakavasti. Eli jos haluaa sanoa jotakin, minusta pitää ilmaista itsensä niin, että sanoo mitä tarkoittaa. Ei sanoa jotakin muuta tai jotakin sinne päin. Suomen kieli on kyllä rakastajatar, joka pitää nöyränä - en ole koskaan oikein ymmärtänyt sitäkään, kun sanotaan, että joku hallitsee jonkin kielen ”täydellisesti”.  Virheitä jää aina. Tähänkin kirjoitukseen. 


”Toiset ihmiset ovat minulle peilejä. Lajitovereita, lähimmäisiä, monessa kaltaisiani ja samalla erilaisia.”


Mutta takaisin Tuhkimoon ja tiistaiaamuun. Neumann ei ole perinteisessä mielessä hyvä laulaja, mutta jotakin vangitsevaa hänen äänessään on.  Niin tänäkin aamuna.

Salaa vilkaiset itseäsi peiliin…Sairaalapapin työssäni määritän usein tehtäväkseni olla toiselle ihmiselle peilinä. Jotta hän voisi selkiyttää omia ajatuksiaan, jopa omaa uskoaan (uh!). Vaikka salaa vilkaisemalla. Enkä kai itse ole tässä mitenkään muuta maata. Toiset ihmiset ovat minulle peilejä. Lajitovereita, lähimmäisiä, monessa kaltaisiani ja samalla erilaisia. Monta kertaa  eri värisiä. Kuitenkin peilejä.


”Mitä minussa syntyy, kun esimerkiksi kuuntelen toista ymmärtääkseni – en vastatakseni.”


Luultavasti Neumann on vain kirjoittanut huolimatonta kieltä. Mutta mitä sen on väliä. Oleellista on, mihin oma ajatukseni minua nyt kuljettaa. Mitä minussa syntyy, kun esimerkiksi kuuntelen toista ymmärtääkseni – en vastatakseni. Ja vilkaisen samalla salaa itseäni peiliin.

”Katso ihmistä.” (Jeesus)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

  PAAPAN JOULUSAARNA Sairaalapapin iltakirjasta   Istun sairaalan sisääntuloaulassa, kello löi jo viisi. Ilta-ajan seesteisyys on laskeutunut, poliklinikat sulkeneet jo tältä päivältä. Seinustalla istuu mies ja lukee William Goldingin romaania Kärpästen herra . Häiritsen hänen rauhaansa ja pysähdyn juttelemaan. Keskustelemme kirjoista ja niiden lukemisesta. Ajatusten ketju etenee niin, että suosittelen hänelle Reetta Huttusen novellikokelmaa Katsastusasema . Kerron lukeneeni sen Haapamäen radalla. ”Ihmiset tulevat ja menevät. Siinä välissä he ovat.” Taksikuski kävelee aulan halki hissille ja huikkaa tervehdyksen. Toivotamme hyvät joulut, olemme olleet samassa koulun kuusijuhlassa jo 1970-luvun alussa Tampere Southern Comfortissa. Nyt täällä, omilla töillämme. Ihmiset tulevat ja menevät. Siinä välissä he ovat. Kuusi Kahvion kulmalla kuusi kynttilöineen käy. Niitä on joka osastolla lisää. Joulun lapsi syntyy ja työ tulee täytetyksi. ”Ja kaiken tämän kipujen mies ja sairaude
  TULEE HEINÄKUU Viisi sitaattia matkapäiväkirjasta   ”Ajan Vilppulan asemalle. Peruutan auton parkkiin asema-aukion reunaan. Laiturilla on autiota. Suomi on vaipumassa lomaan., mutta väkeä on yllättävän paljon lähdössä jonnekin. Kaalimato tulee ajoissa niin kuin se useimpina aamuina tulee. Pötikkä   pysähtyy asemalle kello 6.38. Nousen kyytiin.” Vuonna 2019 viikonpäivät sattuivat samoille kohdille kuin tänä vuonna. Olin kesäkuun viimeisenä lauantaina Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa niin kuin tänäkin vuonna. Muistan olleeni siellä jotenkin hukassa ja yksin ihmisten keskellä: ajatukseni olivat muualla. Lähdin hyvissä ajoin iltapäivällä Sylvaan koululta kaupungille ja kävelin sieltä pikkuhiljaa asemalle. Juna vei minut Tampereen kautta kotiin. Maanantaina alkoi heinäkuu. Oli 1.7.2019. Päivämäärä on yksi kilometritolppa elämäni matkalla. Tuona päivänä palasin yhdeksän kuukauden toipilasajan jälkeen palkkatöihini sairaalapastoriksi Tampereen Hatanpäälle. Se oli silloin jä
  K ESÄN KLIKKIOTSIKKO ”Pappi konttasi R-kioskin lattialla”   Jossain kohdin työuraa ihmisen halu uudistua pakkaa vähetä. Se ei kuitenkaan poista tarvetta työvaatteiden ajoittaiselle uusimiselle. Ei silloinkaan, kun kehon mitat eivät ole entisestään kasvaneet. Minäkin totesin kesällä 2024, että pitää ostaa pari papin virkapaitaa. Jostain mieleen luikerteli sekin ajatus, että ei näitä enää kovin montaa tarvitse hankkia… Vielä ei kuitenkaan kannata laskea päiviä: suunnitelmani on jäädä eläkkeelle vuonna 2028. Saa nähdä, miten suunnitelman käy. Suuntasin joka tapauksessa verkkokauppaan ja sujautin kaksi lyhythihaista virkapaitaa ostoskoriini ja suuntasin kassalle. Sellaiset lyhythihaiset maksavat viiden ja kuudenkympin välillä kappale. Työnantaja ei papin virkavaatteita kustanna, vaikka käytännössä edellyttää niiden käyttämistä.  ”Sieltä paidat olisivat vaivattomasti noudettavissa töistä palatessani.” Ostosmatkani sujui juohevasti, eikä aikaakaan ja lähetys oli matkalla kohti Vilp