Siirry pääsisältöön



VILKAISEN SALAA ITSEÄNI PEILIIN


”Olen monta kertaa miettinyt, mitä tämä lause tarkoittaa.”


Tiistaiaamu. Istun aamukahvilla Tamnpereen Näsilinnankadun Café Linkosuolla. Opiskelen lukulaitteelta Jo Nesbøn Punarintaa.

 Kahvilan radiossa soi Dingo. Havahdun ja jätän Harry Holen tauolle. Tämä on taas se kappale. Levoton tuhkimo. Yhtyeen iso hitti runsaan 30 vuoden takaa. En ole koskaan ollut erityisen kiintynyt Dingoon tai Levottomaan tuhkimoon. Nuoruudessani sellainen musiikki oli minulle liian nössöä ja muovista. Mutta tässä kappaleessa on yksi lause, johon ajatukseni usein tarttuvat ja niin nytkin. ”Salaa vilkaiset itseäsi peiliin”.



Mihin katson, kun katson itseäni peiliin?”

 

Olen monta kertaa miettinyt, mitä tämä lause tarkoittaa. Mihin katson, kun katson itseäni peiliin?  Luonnollinen selitys on, että sanoittaja on kirjoittanut vähän sinne päin ja tarkoittanut, että Tuhkimo katsoo peiliin ja näkee siinä oman kuvansa. Vilkaisee salaa itseään peilistä? 

Tiedän olevani välillä ikävä kielestä niuhottaja. Mutta en voi mitään sille, että kun Haloo Helsinki! -yhtyeen kappaleessa Kuussa tuulee lauletaan, että ”tartu kädestä käteen”, mieleeni tulevat sairaalan käytävillä olevat käsidesipullot. Huomasin joskus nuorena, että sanat olivat enemmän minun juttuni kuin numerot. Tästä havainnosta on sittemmin virinnyt intohimoinen ja välillä mustasukkainen suhde minun ja oman kieleni välille. Tulen ottaneeksi sanat vakavasti. Eli jos haluaa sanoa jotakin, minusta pitää ilmaista itsensä niin, että sanoo mitä tarkoittaa. Ei sanoa jotakin muuta tai jotakin sinne päin. Suomen kieli on kyllä rakastajatar, joka pitää nöyränä - en ole koskaan oikein ymmärtänyt sitäkään, kun sanotaan, että joku hallitsee jonkin kielen ”täydellisesti”.  Virheitä jää aina. Tähänkin kirjoitukseen. 


”Toiset ihmiset ovat minulle peilejä. Lajitovereita, lähimmäisiä, monessa kaltaisiani ja samalla erilaisia.”


Mutta takaisin Tuhkimoon ja tiistaiaamuun. Neumann ei ole perinteisessä mielessä hyvä laulaja, mutta jotakin vangitsevaa hänen äänessään on.  Niin tänäkin aamuna.

Salaa vilkaiset itseäsi peiliin…Sairaalapapin työssäni määritän usein tehtäväkseni olla toiselle ihmiselle peilinä. Jotta hän voisi selkiyttää omia ajatuksiaan, jopa omaa uskoaan (uh!). Vaikka salaa vilkaisemalla. Enkä kai itse ole tässä mitenkään muuta maata. Toiset ihmiset ovat minulle peilejä. Lajitovereita, lähimmäisiä, monessa kaltaisiani ja samalla erilaisia. Monta kertaa  eri värisiä. Kuitenkin peilejä.


”Mitä minussa syntyy, kun esimerkiksi kuuntelen toista ymmärtääkseni – en vastatakseni.”


Luultavasti Neumann on vain kirjoittanut huolimatonta kieltä. Mutta mitä sen on väliä. Oleellista on, mihin oma ajatukseni minua nyt kuljettaa. Mitä minussa syntyy, kun esimerkiksi kuuntelen toista ymmärtääkseni – en vastatakseni. Ja vilkaisen samalla salaa itseäni peiliin.

”Katso ihmistä.” (Jeesus)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

SAIRAALAPASTORI PALAA PAIKALLE ”Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen.”   Heinäkuu, parikymmentä astetta mittarissa. Pouta, puolipilvistä ja leppoisaa. Kahvihuoneessa joku puhuu lomalle jäämisestä, suurin osa omasta aamuväestäni on jo laitumilla. Minä tulin viime viikolla takaisin. Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen. Samalla alkoi syksy, auton tuulilasissa on aamuisin kosteutta. Paluu No ei sentään: kesä on hyvänlaisesti kesken, ja vapaaviikot vain pieni osa valoisaa vuodenaikaa. Heinäkuussa sairaala vaikuttaa äkkiä katsottuna rauhoittuvan lomakauteen ja tietynlaiseen hiljaiskäyntiin, mutta kuitenkaan ei. Minulta kysytään usein loppuvuoden satunnaiskeskusteluissa, onko minulla jouluaikana kovasti kiireitä. Tapaan vastata, että sairaalapapin työssä joulu ei ole kummempi sesonki, sillä ihmisten sairaudet eivät juurikaan tutki almanakkaa ilmaantuessaan. Tosiasiassa ajat, jolloin voi laulaa Sylvian joululaulun tai Suvivirren sitä t
  VIIMEISELLÄ MATKALLA ”Tulen kotiin. Jätämme berliininmunkit sunnuntain päiväkahville. Popedakin kai lopettelee jossain vaiheessa Tampereella.” ”Kirjoita siitä sellainen liuskan juttu, kun nehän ovat vähän niin kuin sun alaasi, viimeiset matkat.” Tapaamme kirjailija Timo Malmin kanssa syyskuun toisena 2023 Työväenkirjallisuuden päivässä Tampereen Werstaassa. Kerron tulleeni iltapäiväjunalla Vilppulasta ja palaavani sinne klo 19 lähtevällä bussivuorolla, joka on lajinsa viimeinen: yhteys lopetetaan tämän viikon jälkeen ja jatkossa linjaa ajetaan vain tiistaisin. On edessä siis viimeinen matka. Ja kun Pirkkalaiskirjailijoiden kunniajäsen kehottaa, saman yhdistyksen hännänhuippuihin kuuluva kirjallinen puuhastelija tekee ehdotuksen mukaan. Viimeiselle matkalle Valun ennen iltaseitsemää Tamperen linja-autoasemalle. Mäntästä puoli kuuden pintaan lähtenyt pikkubussi kurvaa hyvissä ajoin aseman kulmille. Kuulun vähemmistöön: suurin osa nurkilla vellovasta ihmismassasta on menossa Ratin
  AAMU LAKEUDELLA ”Runoilija on jättänyt rakennuksen.”     Sen jälkeen, kun säkillinen kiviä oli päätynyt konkelolle jääneeseen kuuseen ja kaatopaikkakuormaan nostamamme pesukoneen painon selittänyt   sinne pari vuotta aikaisemmin unohtunut lakanapyykki, oli paikallaan esittää kysymys miksi meidän hommat menevät aina tällaisiksi   istua hopeapajun alle katetulle päiväkahville, jättää vastaus myöhäiskesän auringon ja meitä tervehtimässä käyvän vireen kerrottavaksi. Antaa olla tasan.   Kirjoitin blogissani 4.10.2020: ” Isäni täyttää elämän tiedossa olevien piirteiden, kuten sen rajallisuuden niin salliessa 85 vuotta maaliskuussa 2021. Voisi kai kirjamiehen päivää juhlistaa kirjalla. ” Ajattelen edelleen juhlistavani ajankohtaa kirjalla, mutta isäni ei ole enää täyttämässä vuosiaan. Jouni Ilmari Paarlahden (s. 1936) elämä tuli valmiiksi perjantaina 30.10.2020 klo 15. Runoilija on jättänyt rakennuksen.   ”Isätön en ole, mutta isäni on kuollut.” Isä