Siirry pääsisältöön

SYKSYN ENSIMMÄINEN PÄIVÄ

 
 
”Muistan ensimmäisestä koulupäivästäni sen, että ruokana oli kaalikeittoa. En tiedä, millä psykologisella silmällä ruokalistaa oli katseltu. Kyseessä taisi olla maineikas blind eye.”
 
 
Hyvää kesän viimeistä päivää.” Näin aloitti toimittaja Jari Niemelä Ylen Ykkösaamun lähetyksen menneen elokuun viimeisenä. Ihan noin yksinkertaisesti vuodenaikojen taite ei sentään mene - Tampereella oli tuona päivänä aamulla lämmintä 5 ja seuraavana - loogisesti siis syksyn ensimmäisenä päivänä - 15 astetta.
 
1.9.2016 tuli kuluneeksi 46 vuotta siitä, kun minä aloitin koulun. Tämä tapahtui Tampereen Irjalassa, väliaikaiseksi tarkoitetussa parakissa, joka palveli sittemmin aika pitkään ollakseen väliaikainen. Takahuhdin koulu keitti noihin aikoihin yli, koska lapsia oli alueella niin paljon. Kävimme siellä kyllä hammaslääkärissä.
 
Muistan ensimmäisestä koulupäivästäni sen, että ruokana oli kaalikeittoa. En tiedä, millä psykologisella silmällä ruokalistaa oli katseltu. Kyseessä taisi olla maineikas blind eye.  Koululuokasta löytyi tuskin ketään, jolle ruokalaji olisi ollut erityisen mieleinen. Mutta jäipä jotakin tuosta päivästä mieleen.
 
 
”Matematiikassa päähämme ajettiin joukko-oppia. Kun opeteltavana oli luku 1, piti piirtää joukko, jossa oli yksi alkio. Piirsin alkioksi numeron 2. Tämä ei ollut ongelmatonta, koska lukua 2 ei ollut vielä opetettu.”
 
 
Koulunkäyntini alku sujui muutenkin kannustavasti. Oli tiedossa, että meidän perhe oli muuttamassa piakkoin toisen koulupiirin alueelle. Tämän takia luokkaan oli otettu yksi oppilas enemmän kuin muuten olisi tehty. Muuttomme venyi sittemmin aiotusta lokakuusta uudenvuodenaattoon. Minulle on jäänyt mielikuva, että opettaja kyseli tuon tuosta, koska me muutamme. Ehkä hän kysyi vain kerran, mutta mielikuvissani tiedustelu oli alituista. Kysymys ei erityisellä tavalla vahvistanut sitä, että olisin tuntenut itseni vastaanotetuksi ja tervetulleeksi. Naapuriluokan pojat solvasivat minua välitunnilla pulpettivarkaaksi.
 
Itse substanssin suhteen ensimmäiset kouluajat olivat tylsiä, koska osasin sekä lukea että kirjoittaa. Koulun aloittamistani oli tosin harkittu siirrettäväksi, koska kypsyyteni opinahjoon oli asetettu kysymyksen alle.  Olin suoriutunut jostain testeistä mitenkuten. Kukaan ei ollut kertonut minulle, että niihin olisi pitänyt suhtautua jotenkin tosissaan. Välillä oli hauskaakin. Matematiikassa päähämme ajettiin joukko-oppia. Kun opeteltavana oli luku 1, piti piirtää joukko, jossa oli yksi alkio. Piirsin alkioksi numeron 2. Tämä ei ollut ongelmatonta, koska lukua 2 ei ollut vielä opetettu.
 
 
”Ja tuosta koulun aloittamisesta on siis 46 vuotta.”
 
 
Myöhemmin meno muuttui letkeämmäksi ja erityisesti, kun siirryin Koiviston kouluun. Koulutoverini ylioppilaaksi asti ja edelleen ystäväni, Tampereen poliisipappi Ismo Kunnas muisteli joskus, että ”opin aika nopeasti, että missä sinä olet, talo uhkaa kaatua”. Olin aikaansaapa miehenalku ja kova jätkä temuamaan.
 
Ja tuosta koulun aloittamisesta on siis 46 vuotta. Kun toinen mokoma on kulunut, olen toivottavasti ollut jo hyvän aikaa turpeessa. Mittarissa olisi muuten 99 vuotta ja sellainen ei suoraan sanottuna kiinnosta.
 
Paljon on muuttunut, jotakin pysynyt. Muutakin on tullut kierrettyä kuin tahkoa. Sitäkin kyllä lapsena isän apuna Ruovedellä.
 
 
”Mutta yhtä kaikki vuodet kasvattivat minuun sittemmin aika lailla vankan itsetunnon, jolla omani kaltaisella henkisellä rakenteella ja herkällä sielulla varusteltu ihminen on pärjännyt kaikella kohtuudella.”
 
 
Koulutien alku oli siis jollain lailla katseltuna rosoinen. Mutta yhtä kaikki vuodet kasvattivat minuun sittemmin aika lailla vankan itsetunnon, jolla omani kaltaisella henkisellä rakenteella ja herkällä sielulla varusteltu ihminen on pärjännyt kaikella kohtuudella. Pärjää tämänkin syksyn.
 
Kirjaan näissä nostalgiapärskeissä tähän runon, jonka väkersin heinäkuussa lapsuuskotini maisemissa päivystysvuoroni sivutuotteena.
Pardon my french.
 
 
Kotikatu hymyilee
vinosti
talojen keskitse ylämaihin
täällä asutaan hieman irrallisina
jokainen kantaa vastuunsa
omasta nurmikostaan
 
sitten lapsuuteni
liikenneturvallisuus on parantunut
pesäpalloa ei pelata kadulla
maailma muuttunut
ruuduksi
 
vuodet vieneet väkeä
Kalevankankaalle, osakkeisiin sinne tänne
hajotetun naapurin tontille
rakennetaan uutta
1980-luvulla vastapäiseen taloon muuttanut nuori rouva
perkele jäänyt eläkkeelle.
 
Tästä on piirrettävissä
nuoruuden topografia
mihin sillä voi suunnistaa?
 
 
 
 

 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

SAIRAALAPASTORI PALAA PAIKALLE ”Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen.”   Heinäkuu, parikymmentä astetta mittarissa. Pouta, puolipilvistä ja leppoisaa. Kahvihuoneessa joku puhuu lomalle jäämisestä, suurin osa omasta aamuväestäni on jo laitumilla. Minä tulin viime viikolla takaisin. Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen. Samalla alkoi syksy, auton tuulilasissa on aamuisin kosteutta. Paluu No ei sentään: kesä on hyvänlaisesti kesken, ja vapaaviikot vain pieni osa valoisaa vuodenaikaa. Heinäkuussa sairaala vaikuttaa äkkiä katsottuna rauhoittuvan lomakauteen ja tietynlaiseen hiljaiskäyntiin, mutta kuitenkaan ei. Minulta kysytään usein loppuvuoden satunnaiskeskusteluissa, onko minulla jouluaikana kovasti kiireitä. Tapaan vastata, että sairaalapapin työssä joulu ei ole kummempi sesonki, sillä ihmisten sairaudet eivät juurikaan tutki almanakkaa ilmaantuessaan. Tosiasiassa ajat, jolloin voi laulaa Sylvian joululaulun tai Suvivirren sitä t
  VIIMEISELLÄ MATKALLA ”Tulen kotiin. Jätämme berliininmunkit sunnuntain päiväkahville. Popedakin kai lopettelee jossain vaiheessa Tampereella.” ”Kirjoita siitä sellainen liuskan juttu, kun nehän ovat vähän niin kuin sun alaasi, viimeiset matkat.” Tapaamme kirjailija Timo Malmin kanssa syyskuun toisena 2023 Työväenkirjallisuuden päivässä Tampereen Werstaassa. Kerron tulleeni iltapäiväjunalla Vilppulasta ja palaavani sinne klo 19 lähtevällä bussivuorolla, joka on lajinsa viimeinen: yhteys lopetetaan tämän viikon jälkeen ja jatkossa linjaa ajetaan vain tiistaisin. On edessä siis viimeinen matka. Ja kun Pirkkalaiskirjailijoiden kunniajäsen kehottaa, saman yhdistyksen hännänhuippuihin kuuluva kirjallinen puuhastelija tekee ehdotuksen mukaan. Viimeiselle matkalle Valun ennen iltaseitsemää Tamperen linja-autoasemalle. Mäntästä puoli kuuden pintaan lähtenyt pikkubussi kurvaa hyvissä ajoin aseman kulmille. Kuulun vähemmistöön: suurin osa nurkilla vellovasta ihmismassasta on menossa Ratin
  AAMU LAKEUDELLA ”Runoilija on jättänyt rakennuksen.”     Sen jälkeen, kun säkillinen kiviä oli päätynyt konkelolle jääneeseen kuuseen ja kaatopaikkakuormaan nostamamme pesukoneen painon selittänyt   sinne pari vuotta aikaisemmin unohtunut lakanapyykki, oli paikallaan esittää kysymys miksi meidän hommat menevät aina tällaisiksi   istua hopeapajun alle katetulle päiväkahville, jättää vastaus myöhäiskesän auringon ja meitä tervehtimässä käyvän vireen kerrottavaksi. Antaa olla tasan.   Kirjoitin blogissani 4.10.2020: ” Isäni täyttää elämän tiedossa olevien piirteiden, kuten sen rajallisuuden niin salliessa 85 vuotta maaliskuussa 2021. Voisi kai kirjamiehen päivää juhlistaa kirjalla. ” Ajattelen edelleen juhlistavani ajankohtaa kirjalla, mutta isäni ei ole enää täyttämässä vuosiaan. Jouni Ilmari Paarlahden (s. 1936) elämä tuli valmiiksi perjantaina 30.10.2020 klo 15. Runoilija on jättänyt rakennuksen.   ”Isätön en ole, mutta isäni on kuollut.” Isä