PYHÄINPÄIVÄN ILLASSA 

MUSTA KRISTUS JA MINÄ

”En tiedä tulevaa. En kuolemani hetkeä tai tapaa. Olen siitä suunnattoman iloinen. Vailla tätä tietoa kestän ehkä tämän elämän.”

Pyhäinpäivän ilta. Ehtookellot ovat soineet. Talossa on kolme ihmistä ja koira. Se merkitsee elämää. Juuri nyt tuo elämä on hiljaista. Kaksi puuhaa tietokoneillaan, kolmas opiskelee Leena Lehtolaisen kirjaa. Yksi nukkuu.

”Pyhäinpäivä panee minut miettimään sukupolvien ketjua. Silloin mietin myös kuolemaa. Ja kun mietin kuolemaa, mietin elämää.”

Päivällä kävimme Ruoveden mökillä tekemässä viimeisiä talonmiestöitä ennen talven todellista tuloa. Matkalla hiukkoi lunta. Route 66 näytti talviselta. Vilppulan hautausmaalla näkyi ihmisiä viemässä kynttilöitä haudoille. On yksi niistä ajoista.

Pyhäinpäivä panee minut miettimään sukupolvien ketjua. Silloin mietin myös kuolemaa. Ja kun mietin kuolemaa, mietin elämää. 

Elämä itsessään on suuri paradoksi. Sen pienimpiä kummajaisia on se, että nyt, kun maamajani on sieltä täältä kolottava ja vähän kivulias ähellettyäni toiseen autooni talvirenkaat alle – takapyörinen pultit olivat niin tiukassa, että jouduin kehittämään itseeni seitsemän miehen voimat ennen kuin ne kirahdellen aukesivat – tunnen olevani täynnä elämää. Samoin kuin tunsin keskiviikkona käveltyäni Tampeeella kotitaloltani Hakametsän kakkoshallille ja takaisin, yhteensä noin kahdeksan kilometriä. Tuntiessani tekemisen jättämät jäljet jäsenissäni. 

”Paljon kirjoittaneena ja lukeneena tiedän, että rakkaus ja kuolema ovat perusteemoja, joita ei voi välttää.”

Ja nyt, pyhäinpäivän iltana, mietin sukupolvien ketjua, jonka lenkit ovat lopulta lyhykäiset. 29 vuotta sitten vietin pyhäinpäivää vastavihittynä pappina (ja myös vastavihittynä aviomiehenä), ihmettelin kaikenlaista uuteen virkaani, uuteen paikka- ja maakuntaan liittyvää. Nyt minulla on alle 15 vuotta eläkeikään. Vuodet ovat olleet nopeita.

Kaikkeen elämään on kudottu mukaan rajallisuus ja väistyvyys. Paljon kirjoittaneena ja lukeneena tiedän, että rakkaus ja kuolema ovat perusteemoja, joita ei voi välttää. Molemmat ovat myös sille päälle sattuessaan arvaamattomia.

Timo Hännikäinen kirjoittaa erinomaisessa esseekokoelmassaan Kuolevainen (Hexen Press 2016): ”Olen joskus ihmetellyt kristinuskon tapaa korostaa Jeesuksen kärsimyksiä, vaikka todellista fyysistä tuskaa hän koki vain elämänsä kahtena viimeisenä vuorokautena. Mutta todennäköisesti kärsimyksen katkera ydinmehu olikin siinä, että Jeesus tiesi kuolemansa tavan ja ajankohdan ja joutui valmistautumaan siihen koko elämänsä ajan. Sen on täytynyt olla suunnaton taakka hänen inhimilliselle puolelleen, eikä moista tavallinen ihminen kestäisikään.”

”Olohuoneen seinältä minua katsoo 

musta Kristus”.

En tiedä tulevaa. En kuolemani hetkeä tai tapaa. Olen siitä suunnattoman iloinen. Vailla tätä tietoa kestän ehkä tämän elämän.

Olohuoneen seinältä minua katsoo musta Kristus. Veistos on saatu lahjaksi poikani kummeilta, jotka olivat 1990-luvulla töissä Tansaniassa.

 Ilta hiipii hiljaa eteenpäin. Taidan käyttää käsillä olevat hämärät tunnit lueskelemiseen. Sain juuri loppuun Pierre Lemaitren romaanin Alex (Minerva 2015). Siinä murhattiin monia. Nyt menossa on Antti Tuomaisen Mies joka kuoli (Like 2016). Nimestä päätellen viikatemies käyskentelee myös sen sivuilla. Olen tänäkin vuonna lukenut kymmenittäin dekkareita ja jännäreitä, joissa väkeä on mennyt suoraksi kasapäin. Joskus mietin, miksi.

”Näin on hyvä. Pyhäinpäivän illassa musta Kristus ja minä.”

Vilkaisen taas seinälle.

Simone Weil kirjoitaa (sitaatti on Maija Lehtosen suomentamasta valikoimasta Painovoima ja armo, Otava 1957) : ”Kristus oli osallinen kaikkeen inhimilliseen kurjuuteen, paitsi syntiin. Mutta hän oli osallinen kaikkeen siihen, mikä voi saada ihmisen tekemään syntiä.”

Näin on hyvä. Pyhäinpäivän illassa musta Kristus ja minä.